Nyt jo purettu ”Satamaperkele” -näyttely kertoo Kotkan synnystä ja ihmistä, jotka elivät Kantasataman varjossa. He nostivat Kotkan lentoon. Kantasataman fyysinen ympäristö on muuttunut paljon siitä ajasta kun kauppalaivat lastasivat ja lossasivat kaupungin rannassa. Nyt alueelle on noussut rakennelmia ja tullut toimijoita vailla historiallista yhteyttä menneeseen. Merimiehet, satamajätkät, lestinheittäjät, sutenöörit, siveyspoliisit ja muut sataman aateliset loistavat poissaolollaan. Tällä näyttelyllä haluan muistuttaa kotkalaisia ajasta, joka ei enää palaa, mutta on yhä osa Kotkan historiaa.
Kotka on historiansa ja imagonsa mukaan satamakaupunki edelleen ja tänä päivänä Suomen suurin yleissatamakaupunki. Kaupungin virkamiehet ja päättäjät haluavat muuttaa kaupungin nimen Suomen puistopääkaupungiksi ja unohtaa historialliset faktat. Näin näivettyisi identiteetti, josta Kotka valtakunnassa tunnetaan.
Näyttelyn voi kuunnella Spotifyn kautta käyttämällä ylläolevaa soitinta.
Carl-Gustav Walldén
Käsikirjoittaja
Tuottaja
Tarinan voi lukea tekstimuodossa alta:
SIUNAUKSENA SATAMAPERKELE
Käsikirjoitus ja tuotanto: Carl-Gustav Walldén, 2021
Loossi 1: Alku
Varhaisena syysaamuna, vuonna 1871 olivat Kymin pitäjän Helilän kylässä asuvat Lukkari suvun miehet vetämässä nuottaa Kuusisen saaren eteläpäässä. Paikka oli vuosien saatossa saanut nimen Lounasapaja. Kymin pitäjän pellot eivät olleet erityisen viljavia, mutta kruunu oli ollut armollinen antaessaan talonpojille mahdollisuuden kalastaa manttaaliin perustuvalla oikeudella vesialueisiin Kotkansaaren edustalla.
Aallot nukkuivat vielä ja aurinko teki nousuaan. Merellisen luonnonrauhan rikkoi vain raavaitten miesten ähellys ja lokkien kirkuna. Lokkeja ja miehiä yhdisti nälkä. Lokit tiesivät kokemuksesta, että niiden aika apajille avautuu kohta. Pian ne saisivat hotkia oman osansa saaliista. Kalastajat sen sijaan säilöivät hailinsa suolatiinuihin talven varalle.
Nuotanvetoa oppimaan oli päässyt suvun jälkikasvuakin, 15-vuotias Tuomas. Tuomas pureskeli kuivaa leipää ja katseli vaurioitunutta Fort Slavaa. hänelle oli kerrottu, että vuosi ennen hänen syntymäänsä vuonna 1955 engelsmannit olivat räjäyttäneet linnoituksen.
Hänen kuulemiensa tarinoiden mukaan Ruotsinsalmen taistelut olivat olleet kuolemaksi jopa tuhansille venäläisille ja ruotsalaisille merisotilaille. Ne kaatuneet, jotka eivät hautautuneet Kotkan edustalla meren syvyyksiin, haudattiin läheisten saarien multiin, tai oikeastaan hiekkaan. Hautapaikoiksi valittiin maaperä, johon lapio upposi helposti. Yksi saarenranta sai epäviralliseksi nimekseen Kalmanlaakso.
Tuomas kuvitteli mielessään meritaistelujen melskeen sekä paukkeen ja linnoituksen räjähdyksen, mikä valtava pamaus se onkaan ollut.
Hän havahtuu kuvitelmassaan, kun horisonttiin ilmestyy outo näky. Jotain todella suurta oli tulossa heitä kohti. Se näytti kolmimastoiselta kuunarilta. Kuunari ei suunnannutkaan kulkuaan Haapasaaren majakan ja luotsiaseman ohi Haminan suuntaan, vaan se tuli Kuutsalon suuntaan ja nosti luotsilipun, jolla se pyysi luotsia Kuutsalon luotsiasemalta. Kuunari lipui läheltä nuottamiesten veneitä. Valtavan kokoisena, liput ja viirit liehuen se jatkoi matkaansa Kuusisen ja Tiutisen välistä Sunilan lahdelle. Nuottamiehet heiluttivat käsiään ja kajauttivat tervehdyshuutoja kuunarista vilkuttaneille.
Nuottamiehet jatkoivat nuotanvetoa ja kuunari laski ankkurinsa lähelle Norskiven luotoa. Siihen se jäi makaamaan useaksi viikoksi. Uteliaita Kymiläisiä. etupäässä miehiä, kävi soutuveneillä parveilemassa kuunarin ympärillä. Kymin kappalainen varoitti kirkonmenoissa naisia soutelemasta Kuunarin lähistöllä. Merimiesten tiedettiin olevan synnin perään.
Tämä kuunari oli ensimmäinen Kotkan satamasta puutavaraa hakemaan tullut purjealus. Mitään juhlallisuuksia ei järjestetty tai viiriä vaihdettu sen kunniaksi, ett satama otettiin kaupalliseen käyttöön. Vain sahanomistaja kauppaneuvos C.H. Ahlqvist kävi kapteenia tervehtimässä.
Muutaman viikon päästä Haminan suunnasta soutaen tuli naisilla täytetty roikkavene. Naiset olivat riuskan näköisiä ja kokoisia. Naiset tulivat lastaamaan kuunarin täyteen uuden sahan tuoreita tuotteita. Heillä oli taitoa tehdä se, sillä heillä oli kokemusta vastaavista töistä Haminan satamassa ja he olivat näin ammattitaitoista työvoimaa. Näin alkoi Kotkan ja Haminan satamien yhteistyö Keisarinvallan aikana armon vuonna 1871.
Talvikaudella vuosina 1870–1871 oli rakennettu Suomen suurin höyrysaha Kotkansaaren pohjoispäähän. Sahassa oli kuusi raamia vierekkäin. Sahan omistivat kauppaneuvos C.H.Ahlqvist ja kauppaneuvos Johan Fredrick Hackman. Ammattitaitoisia sahureita löytyi maakunnista, ulkoajan vesisahauksen perintönä.
Näin alkoi uusi aikakausi Kyminsuussa, sahanterien leikatessa tukkeja pituus- sunnassa tuppeen ja sirkkeleiden särmätessä lankkuja ja lautoja, joita lastattiin purjelaivoihin kiihtyvällä vauhdilla.
Helilän kylässä seurattiin, miten vierasta kieltä puhuvat ulkomaalaiset miehet tarkastelivat Sunilanlahden rantoja. Kaikesta näki, että jotain suurta on suunnitteilla. Nämä ulkomaalaiset herrat tarjosivat myös työtä paikkakuntalaisille. Esimerkiksi piian paikkoja kortteereihinsa. Piiat oppivat vierasta kieltä nopeasti monella eri tavalla. Yksi piika oli saanut hienon paikan erään herran luona, kun hänestä tuli ”köksbiträde”. Nopeasti sukkelasanaiset kymiläiset väänsivät vakanssin ”köksäksi”.
Kun Ahlqvist ja Hackman käynnistivät sahojaan Härniemen pohjoispäässä, niin yhtyneen Saksan valtakunnankansleri Otto von Bismark saneli sodan hävinneelle Ranskalle tuskalliset rauhanehdot kaukana Franfurt am Mainissa.
Sotakorvaukset ja jälleenrakennus nostivat Euroopan mahtavaan noususuhdanteen, ja puulla eri muodoissa oli runsas menekki. Tätä eivät Kymin perukoilla rahvaat vielä käsittäneet, mutta sen ymmärsi mm. norjalainen Hans Gutzeit, joka osti teollisuustontin bulvaanin välityksellä kotkansaarelta. Satama ja sahat olivat aloittaneet Kotkan nousukiidon.
Loossi 2: Nousu
Ruotsinsalmen raukoille rannoille oli kerääntynyt työtä vailla olevia ihmisiä. Heitä ei kiinnostanut niinkään kuka valtakuntaa johti, vaan heitä kiinnosti jokapäiväinen leipä. Heidän odotuksensa nousta ylös kurjuudesta ja köyhyydestä 1900-luvun alussa on osa kansainvälisen, suomalaisen ja kotkalaisen työväenliikkeen historiaa. Se oli pientä verrattuna Ranskan köyhälistön järjestämää mullistusta vapauden, veljeyden ja tasa-arvon puolesta. 1800-luvulla syntyi suuri määrä sääty-yhteiskuntaa arvostelevia ideologioita. Oli liberalismia, nationalismia, sosialismia ja niin edelleen. Näistä oli osa rantautunut Suomenlahden yli Suomen Suuri-ruhtinaskuntaan, joka oli osa Venäjän keisarikuntaa. Vaikutteiden virrassa Kotka kehittyvänä satamakaupunkina ja teollisuuskaupunkina oli yksi näitä väyliä, joista kansainväliset vaikutukset levittäytyivät Kotkaan ja koko valtakunnan alueelle.
Kotkan kaupungissa ihmiset imivät itseensä uusia ideoita. Ne tulivat paljolti sataman kautta ja niiden toivottiin mahdollistavan säännöllistä toimeentuloa ja korkeampaa elintasoa. Sosialistien kuvaama luokaton yhteiskuntamalli köyhien ihmisten silmissä alkoi tuntumaa ainakin ajatuksissa hyvältä, sillä monet satamasta elantonsa saava näki ympärillään vaurauden, joka ei heitä kohdannut.
Kotkaan perustettiin satamatyöläisten ammattiosasto vuonna 1905. Naiset perustivat oman osastonsa jonka nimeksi tuli Kotkan satamatyöläisnaisten ammattiosasto.
Kotkassa taistelu sataman töistä ja niiden tuotoista käytiin kova taistelu 1900-luvun alkupuolella. Toisena osapuolena oli Jöns Bruhnin omistama yksityinen lastaus- ja lossausfirma, joka oli aloittanut toimintansa jo 1870-luvulla. Bruhn oli saavuttanut hallitsevan aseman Kotkan satamassa. Bruhn oli kielitaitoinen liikemies, joka ei sietänyt viinan lipittämistä ja laiskuutta. Haastajaksi satamatöihin tuli vuonna 1905 perustettu satamatyömiesten ammattiosasto, joka perusti Kotkan Satamatyöosuuskunnan.
Nuorena tukkijätkänä Savon sydänmailla Topias Lipponen ei aavistanut, että Kymijoen virran myötä hän ajelehtisi tukin lailla, etelämmäs aina Suomenlahden rannalle Kotka nimiseen kaupunkiin. Topias oli kahdeksanpäisen veljessarjan vanhin kiertokoulun ja rippikoulun käynyt raamikas nuorukainen. Isän mielestä Topias oli valmis lähtemään maailmalle. Äiti kyllä nikotteli vastaan, vaikka tiesi, että näissä korpikylissä leivän saaminen oli tiukassa. Työkalut mukanaan Topias kulki läpi metsien hakkuutöissä, välillä tukkilautalla huilaten ja renkipoikana rehkien. Vävyksikin olisi päässyt pariin otteeseen, mutta veri veti myötävirtaan etelään. Pari penskaakin hän oli siittänyt reissullaan, mutta häipynyt aina ennen laskettua aikaa. Tämä asia kuitenkin kaivoi Topiaksen mieltä läpi koko elämän. Hän oli kuullut, että Kotkasta vietiin puutavaraa ja sellua laivoilla maailmalle. Kotkan satama koitui hänen kohtalokseen, tai oikeastaan Kerttu niminen leskinainen Kymin pitäjästä. Kerttu oli verevä tummaverikkö vielä kiinteässä lihassa, joka sai Topiaksen pauloihinsa. Kerttu omisti pari lehmää ja pari hehtaaria viljelyskelpoista maata. Se sopi Topiakselle. Vähitellen tukkijätkästä Kymin pitäjästä muovautui satamajätkä ilman kuorimarautaa.
Laivauskausi 1900-luvun alussa oli täynnä jännitteitä. Aseitakin käytettiin ja yhteenotoiltakaan ei vältetty. Bruhn pelkäsi, että hänet tapetaan. Bruhnin miehet ja osuuskunnan miehet eivät sopineet riidatta edes samaan poliisiputkaan. Yhdeltä mieheltä kun aamulla päästiin putkasta, oli silmät hakattu umpeen ja toisella oli nenä poskella.
Osuuskunta agitoi ahkerasti la ja pystyikin ottamaan yliotteen Bruhnista. Voitto oli osuuskunnalle vain tilapäinen. Tulossa oli työnantajien ja varustamoiden massiivinen vastaveto. Satamajätkät puolestaan järjestyivät taistelurintamaan perustamalla organisaation, joka sai nimekseen The Stevedores Federation of Finland.
Kotkan varustamo- ja meklarialan mahtiyritykset yhdessä Lars Karl Krogiuksen, Viktor Ekin ja loviisalaisen C.A.Veltheimin kanssa perustivat Kotkaa varten yhtiön, joka sai nimekseen Federation Stevedoring Company (nykyinen Steveco). Yhteenliittymän tavoitteena oli normalisoida sataman toimintaa. Yhtiö ilmaantui Kotkan satamakuvioihin kevättalvella 1907. Yhtiön perustamisesta on myös toisenlaista tietoa. Se tarjosi satamajätkille sopimusta töihin ryhtymistä. Ehdot olivat rajut. Oli tehtävä mukisematta arkena ja pyhänä ”ahkeruudella, kestävyydellä ja säntillisyydellä”, asuttava yhtiön asunnoissa ilman vapaata poistumisoikeutta, ei vieraita, ei irtisanomisoikeutta. Näillä ehdoilla yhtiö ei pystynyt kilpailemaan Kotkan Satamatyöosuuskunnan kanssa. Kotkassa alettiin heti puhua orjasopimuksesta.
Tuona aikana laivan kapteeni päätti minkä stuuvarin kanssa se operoi. Satamajätkät ilmaantuivat laakonkin eteen redillä tai laiturissa säästä riippumatta jokaisena päivänä. Uusi yhtiö ei saanut Kotkasta riittävästi satamajätkiä työhön.
Ensimmäisen helluntaipäivän iltana 19 päivä toukokuuta vuonna 1907 Pikku-Hietasen edustalle ankkuroi virolainen purjeparkki ”Avenir”. Sen uumenista ilmaantui esiin runsaat sata virolaista miestä, jotka jaettiin laivakohtaisiin jengeihin joko lossaamaan tai lastaamaan. Vähän myöhemmin rantaan hinattiin toinen parkkilaiva ”Lainetar”. Siitä tuli toinen stuuvareiden asuntolaiva. Kansan keskuudessa niitä kutsuttiin orjaparkeiksi. Näiden orjaparkkien avulla oli tarkoitus normalisoida satamatyöt. Odotettavissa oli rettelöintiä ja yhteydenottoja. Niihin oli varauduttu. Kotkan rautatieasemalle Viipurista saapuneesta junasta purkautui sapelivarusteisia poliisimiehiä.
Viipurilaisten poliisien kotiuduttua tuotiin Helsingistä suuri määrä mellakkapoliiseja. Sosialistisen työosuuskunnan murskaajat olivat valmistautuneet mellakoiden varalta. Venäläinen torpedovene oli ankkurissa Kuusisen saaren vieressä viikkokausia heti avoveden tultua. Toistakymmentä torpedovenettä makasi Keisarinsatamassa useita päiviä kriittisinä aikoina alkukesällä 1907.
Osuuskunnan työläiset etsivät tukea toimilleen muista työntekijäryhmistä ja saivatkin tukea toiminnalleen muista ryhmistä heidän ryhtyessä tukilakkoon. Tavaraa ei toimitettaisi Stevedoringin laivoihin. Sahayhtiöiden vastaus tuli salamana. Nykyisen Karhulan kova kapteeni William Ruth, Hallan vahvat miehet Bulov ja Nedrum sekä Guzeitin Gullichsen ilmoittivat panevansa toimeen työsulun. Kaikki sahoilla, lautatarhoissa ja uittoväylillä työskentelevät irtisanottiin. Ei vain työpaikoistaan, vaan myös yhtiön omistamista asunnoista. Topiaksella ei ollut hätää, hänellä oli lämmin koti ja syli Kymissä ja uusi lapsi oli tulossa.
Työriidan välittäjäksi tuli Eero Haapalainen Suomen Ammattijärjestöstä, jonka puheenjohtaja hän oli. Hän ei pitänyt osuuskuntasosialismia oikeaoppisena. Siinä oli vivahde kapitalismia. Eero Haapalainen oli 1900-luvun alkupuolella poliittisten tapahtumien keskeinen henkilö. Myöhemmin hän oli punakaartien ylipäällikkö, kansanvaltuuskunnan jäsen. Haapalainen kannatti vallankumouksellista linjaa. Vuonna 1918 hän pakeni Neuvostoliittoon moottoriveneellä. Haapalainen teloitettiin Stalinin vainoissa ampumalla 27 marraskuuta 1937. Haapalaisen väliintulon myötä saatiin aikaan työsopimus, jossa työläiset eivät oikeastaan saavuttaneet mitään muuta, kun luvan tehdä työtä entisellä palkalla. Sahanomistajat sentään tunnustivat työläisten oikeuden kuulua ammattiosastoon. Pari valtuutettua kävi tervehtimässä orjalaivan kapteenia, mutta työläisiä he eivät saaneet tavata. Muuten valtuusto totesi, että työtaistelu ei kuulu kunnan toimialaan. Virolaiset eivät yksin osuuskuntaa murtaneet. Työssä kerrotaan olleen ihmisiä Kymin Helilästä alkaen aina Savon suurpitäjiin saakka.
Kotkan satamajätkien yritykset saada oikeutta vaatimuksilleen murskattiin totaalisesti. Maailmansodan aikana lakot Venäjän keisarikuntaan liittyvillä alueilla oli kielletty. Vuosien 1917 ja 1918 vallankumoukset ja maan itsenäistyminen eivät tuoneet rauhaa satamaan. Satamassa vuonna 1919 järjestettiin laillisia lakkoja ja ns. korpilakkoja. Poliisimestari Eino Havas oli ottanut lakkolaisten kuulusteluohjeen niin kirjaimellisesti, että hän oli pidättänyt koko lakkokomitean kuulusteluja varten. Vaadittiin lakkokomitean jäseniä vapautettavaksi kuulusteluja varten, mutta Havas sanoi, että kyllä kuulustelut voidaan pitää myös putkassa. Lakoista huolimatta satamaan tuli töihin väkeä Pohjois-Karjalasta asti, Inkerin ja Aunuksen pakolaisetkin kelpasivat töihin. Lakko loppui, kun väkeä pukkasi satamaan ja lakkokassan rahat olivat loppuneet. Kommunististen liittojen johtamassa Suomen Ammattijärjestössä ei niinkään taisteltu työtätekevien palkoista ja eduista, vaan kyseessä oli valtataistelu sosialidemokraattien ja kommunistien välillä vallasta. Tämä valtataistelu koitui kotkalaisten satamajätkien tappioksi, jonka haavoja nuoltiin pitkään.
Loossi 3: Klubi
Kotkalainen Lauri Turoma perusti Ravintola Fennian vuonna 1937 osoitteeseen Kirkkokatu 10. Viihtyvyyttä Fenniassa ylläpiti mm. paikkakunnan tunnettu Johan Homanin orkesteri. Kotkasta Amerikkaan 1911 lähtenyt Johan Homan palasi Kotkaan 1922. Mukana hänellä oli nuotteja, haitari, jokunen ragtime nuottikin haitarille. Soittoa riitti jokaiselle illalle. Lisäksi oli päiväkonsertteja ja sunnuntai iltapäiväkonsertteja. Ravintola Fennia tuhoutui pommituksessa jatkosodan alussa 7.7.-41 klo 16.36–16.56.
Tämän jälkeen Turoma hankki itselleen ravintola Hansan, joka sijaitsi Kirkkokatu 3:ssa, jonka hän uudisti ja ravintola otti asiakkaitaan vastaan jo kesällä 1942. Uudistuksen myötä sen nimeksi tuli Ravintola Fennia ja näin perinne jatkui.
Kun Kotkan laivaliikenne lisääntyi sotien jälkeen, niin merimiesten määrä kaupungin katukuvassa ja yöelämässä lisääntyi. Kotka sai kansainvälisen ilmeen. Kaupungissa nähtiin turbaanipäisiä ja yön mustia miehiä kävelevän kaduilla. Merimiehet jakoivat purukumia kaduilla tytöille, joka toimi kuin huumeet. Äidit varoittivat tyttöjä menemästä sataman suuntaan, sillä siellä asuu synti, näin vakuutettiin. Kiellosta huolimatta naiset löysivät Fenniaan, joka sijaitsi lähellä Kantasatamaa, koska siellä maailma avartui, näin uskottiin. Sota-ajan rajoitukset, kiellot ja patoutumat purkautuivat. Osa naisista etsi rakkautta ja osa musiikin tuomaa virkistystä. Ravintola Fennia tarjosi molempia. Siellä opittiin tanssimaan häpeilemättä lähekkäin. Merimiehet olivat rohkeita ja he eivät säästelleet. Kun kova mulkku kireissä dongareissa hiertää naisen reittä, niin nainen, ehkä neitsytkin sulaa.
Fenniassa nuoret lahjakkaat musikantit saivat toteuttaa itseään kokeneiden seurassa. Mauri Toivosen yhtye tuli kuuluisaksi swingpohjaisesta jazzista, josta etenkin merimiehet pitivät. Fenniaan syntyi populäärikulttuuria ajatellen uniikki muusikoiden korkeakoulu. Tätä rikastutti monikulttuurisuus. Ulkomaalaiset merimiehet toivat musiikillisia vivahteita suuresta maailmasta. Amerikkalaisen Moor McSagan laivan yönmusta kokki tuli kerran soittajien eteen ja pyysi saada laulaa. Hän lauloi On the sunny side of the street. Rumpalina Fenniassa tuli tutuksi myös Baltic Merchantin konemestari William Henry Jackson. Myös hän oli musta mies. Näiden herrojen lisäksi Fennian estradilla vieraili useita ulkomaalaisia merimiehiä. Tavaksi tuli, että jatkoille lähdettiin usein laivalle soittopelit mukana.
Fenniasta ovat saaneet oppia mm. Juha Vainio, Erkki Liikanen ja monet muut eturivin kotkalaiset soittajat. Unohtaa ei sovi rumpali Reijo Tania ja klarinetisti Heikki Kauppista joiden esityksiä sai nauttia myös televisiossa.
Vuonna 1958 tapahtui Fenniassa kummia. Siellä kruunattiin Fennian Keisariksi Olli Miettinen ja hänestä tuli Olli I. Miettisen Olli oli taitava pianisti. Hän oli Fennian sielu ja soitti useassa kokoonpanossa Fennian illoissa ja jameissa. Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen Suomeen haaveiltiin kuningasta Saksan maalta. Tämä hanke epäonnistui, mutta saatiin Keisari. Kotka voi olla ylpeä siitä, että kaupungissa on omaa ”Keisarillista menneisyyttä”. Kunnia kuuluu Ravintola Fennialle ja sen taitaville muusikoille. Hänen Keisarillinen Majesteettinsa Olli I siirtyi ajasta ikuisuuteen vuonna 1966. Kruunajaispaikka on yhä ilman muistomerkkiä. Suomalaiset muistavat Fenniaa Keisarikuntana ja siitä tehtyä elokuvaa, joiden muisto ja merkitys on jäänyt elämään Suomen jazzin ja populäärikulttuurin kehtona. Ravintola Fennia oli osa Kantasatamaa. Fennia oli aikansa lapsi, joka tuli ja meni aivan kuin Kantasatama.
Vuonna 1959 Lauri Turomaa möi Fennian rouva Aladinille. Musisointi jatkui Fenniassa tämän jälkeenkin, mutta väsymystä oli havaittavissa. Rouva Aladin möi Fennian SOK:lle 1960 luvulla ja silloin loppui jammailu Fenniassa. Osuuskauppa ei taipunut kulttuurille.
Fennia oli erityisesti laivan päällystön suosiossa. Tätä edesauttoi se, että meklarit, jotka asioivat aluksen kapteenin kanssa. Työtehtävien ohella kapteeni tiedusteli usein meklarilta, että missä on paikka missä voisi vähän irrotella. Usein meklari suositteli Fenniaa.
Kun ruotsalaisen m.s.Mattawungan kapteeni antoi ”toimeksiannon” meklarille, niin hän ei arvannut mihin se johtaa.
Meklari soitti Ellille, että tänään olisi keikka Fenniassa. Elli ajatteli, että millainen se Erik kapteeni mahtaa olla. Elli pukeutui vähän viettelevästi, mutta ei liian. Elli oli synnyttänyt kaksi lasta, mutta hän oli vielä tiukassa timmissä. Ellillä ei ollut parfyymia, ainoastaan Osuuskaupan kolinaa korvien taakse. Se ehkä loi vähän halvan vaikutuksen, mutta kunniastaan Elli aikoi pitää kiinni tänä iltana. Elli otti Gambina rohkaisuryypyt ennen lähtöä.
Elli soitti taksin ja sanoi Fenniaan. Vastahan sieltä tulin sanoi taksikuski ja katsoi empivästi Elliä. Taksi kurvasi Laivurinkadun kautta satamaan. Härniemen laiturissa oli FÅA:n s.s.Fennia kiinnitettynä. Ilta oli jo edennyt pitkälle. Sataman kellertävät valot häipyivät sumuiseen iltaan. Sunilan piippu pukkasi harmaata höyryä taivaalle. Höyryveturien syvät huokaukset ja höyrylaivojen sumutorvien puhallukset loivat infernaalisen tunnelman satamaan. Nälkäiset lokit vahtivat reviirejään. Elannostaan taistelivat sataman kivisillä laitureilla laivatytöt, salakuljettajat, sutenöörit ja useat muut sataman aateliin kuuluvat.
Elli oli ymmällään. Hän maksoi taksin ja hyppäsi laiturille. Oliko hän ymmärtänyt kaikki oikein? Hän loi katseen oikealle ja vasemmalle. Ei näkynyt ketään.
Raiteilla oli mustia rautatievaunuja vierekkäisillä raiteilla. Nämä tarjosivat näkösuojaa yön ammattilaisille. Vaunujen välistä kuului vaimeita keskusteluita, jotka vaimenivat, kun niitä lähestyi. Vaunujen alta näkyi vain alaraajoja, jotka jähmettyivät paikoilleen, kun sattuivat kohdalle. Joukossa oli ainakin yksi nainen. Sen paljastivat hameen liehuvat helmat.
Fenniaa vastapäätä oli Ravintola Kairo Satamakadun toisella puolella. Siellä oli ikkunapaikka varattuna tullivirkamiehelle ja siveyspoliisille. He suorittivat virkatehtävää Kairosta käsin. Sumu rajoitti näkyvyyttä laiturille. Kairossa soi Kotkan ruusu, jonka innoittamana kruunun palvelijat pyörähtivät parketilla. Ei kannattanut kytätä, kun sumu esti näkyvyyden.
Elli kiipesi laakonkia pitkin laivaan, jonka ahterissa luki Fennia. Yövahti kysyi, että ketä hän etsii. Erik on kutsunut minut vieraaksi.
Ai, että Erik on kutsunut. Pitääkö minun käydä ilmoittamassa. Ei, kyllä miä selviän, kunhan näytätte konkin mihin mennä. Menkää tuohon konkiin. Konkin päässä on portaat, jotka johtavat Erikin hytin ovelle.
Konkissa oli punainen kalanruotokuvioinen karkea juuttimatto. Se on halpaa metritavaraa ja yleinen laivoissa. Konkien matot pestään Pohjanmerellä suolaisessa vedessä. Niihin tarttuu valtameren tuoksu. Konkin reunalla oli hyttejä, joista kuului hilpeätä sorinaa, olihan lauantai-ilta. Yksi hytin ovista oli raollaan. Konkiin tulvahti tupakan, viinan, parfyymin ja naisen tuoksua.
Elli koputti kapteenin hytin ovea.
Ovi pysyi suljettuna. Oliko ovi lukossa? Nyt joku kääntää avaimella oven lukkoa, ovi avautuu.
Hyvää iltaa, oletteko Erik?
Kuka kysyy, – Erik lukitsee oven ja pistää avaimen taskuunsa?
Olen Elli. En tiedä tulinko oikeaan paikkaan. Minun piti mennä Fenniaan?
Te olette Fenniassa. Paikka on ihan oikea. Minä olen Erik.
Erik oli tullut ilmeisesti suihkusta. Hänellä oli yllään vain löysästi vyötetty kylpytakki. Kylpytakin alla ei ollut mitään, jota hän ei yrittänyt peitellä. Parta oli ajettu ja mies tuoksui raikkaalle.
Elli käänsi nopeasti katseensa ylös, mutta mitään ei jäänyt huomaamatta.
Käyn pukeutumassa makuuhytissä. Tilaan meille pientä purtavaa.
Hyttiin tuli salonkityttö tarjottimen kanssa. Siinä oli avattu viinipullo, ruokaryypyt, punaista lihaa muodossa, joka jäljitteli puhjennutta ruusun kukkaa ja pitkä patonki. Kaikki näytti herkulliselta. Jos tarvitte jotakin lisää, niin soittakaa numeroon 20. Toivotan rouvalle miellyttävää iltaa. Salonkityttö poistui ja lukitsi oven.
Erik tuli hyttiin edelleen kevyesti pukeutuneena ja istahti Elliä vastapäätä. Erik oli päissään.
Elliä ahdisti tilanne lukitussa hytissä. Hän katsoi ympäriinsä ja pohti miten täältä pääse pois. Hän ei voinut olla huomaamatta Erikin tuijotusta. Enempää ajattelematta hän työnsi Erikin tuoleineen nurin, ja löi häntä patongilla päähän ja kaasi viinit Erikin munille. Elli nappasi kamppeensa ja avaimen kylpytakin taskusta. Elli ei voinut olla nauramatta, kun hän näki kapteenin selällään perhekalleudet paljaina edessään.
Elli riensi laakonkille. Yövahtia nauratti aivan, kun olisi arvannut mitä tapahtui Erikin hytissä. Elli oikaisi rautatievaunujen alta suuntana Ravintola Fennia. Laiturille pöllähti siveyspoliisin kupla folkkari, mutta eivät huomanneet pakenijaa. Elli joutui ryömimään käsilaukku kainalossa vaunujen alta niin, että nylon sukat repesivät. Nyt minä näytän ammattilaiselta. Huumorilla täällä selvitään.
Elli tunsi Fennian portsarin. Haen Mattawungan Erik kapteenia. Hovimestari ohjasi Ellin pöytään jossa luki Mattawunga. Pöydässä istui kolme herrasmiestä Mattawungasta. He toivottivat Ellin tervetulleeksi seuraan. Olette drinkkiä vaille. Kiitos, otan Cuba Libren, se vapauttaa. Herrasmiehet katsoivat ihmeissään Ellin ryvettynyttä olemusta, mutta eivät udelleet. Ellin kasvoista kuvastui helpotus. Elli tunsi olevansa turvassa.
Loossi 4: Huuto Mercatoriin
Laihonen: Nyt tarvitaan miehiä Mercatoriin. Laiva lastataan valmiiks, menee ylitöiks. Sellua Etelä-Amerikkaan. Seuraavat miehet jonossa laivaan; Purolan miehet ensin samaan porukkaan; Vestman, Ängman, Rågback, Heikkilä, Markkanen, Hagel, Ruoho ja Rockas.
Yksi mies seisoo vähän ulkopuolisena laiturilla ja ilmoittaa Laihoselle, että hän on valmis koukkaamaan ylitöihin. Näistä miehistä, jotka harrastivat koukkaamista käytettiin nimitystä ”hanska”. Kotkassa he olivat koukkaajia ja Haminassa kaappareita.
Hanska: Miä tulisin ylitöiks. Päiväll en ehi. Pitäis laittaa heinät seipäille ennen ehtoota ja lehmäkin on tiineenä, saattaa poikii milloin tahansa.
Laihonen: Mistä mies tulee ja mikä on nimi.
Hanska: Kymisthän miä. Jantunen Jaakko on nimi.
Kommari: Siähän olet ”hanska”. Taiat olla talollisii, kun haluat kuorii kermat päältä. Ei tänne porvareit tarvita polkemaan toverien palkkoj. Pysyisit vaan siel pelloil ja hoitelisit muijan ja ne kantturat. Sataman kiviset laiturit ei apulantaa tarvihe.
Laihonen: Ei mennä asiattomuuksiin. Jantunen tulee koukkaamaan, jos ei löydy halukkaita ylitöihin tästä porukasta. Laiva pitää saada lastiin.
Hanska: Selvä, miä tulen iltahuuon aikaa kattomaan. Siä joka minua solvasit, niin piä pienempää
suuta. Miä olen ikäni töitä tehnyt enkä vallankumouksii ole suunnitellu. Miä kyl tiiän, että tääl Kotkan satamas pitää kuulua johonkin ja näyttää oikeaa värii. Miä olen sotaveteraani ja isänmaallinen mies ja Karjalast joutunnu evakkoon enkä sitä häpiä. Rintamal ei kysytty värii. Sinulle sanon, että teiän keskinäinen taistelu poliittisest vallast ja yrityksest lähtee Tsekkoslovakian tielle Kotkan sataman vallankumouslakon kautta vuonna 1949 polki palkkoja enemmän kun yhen pienviljeilijän koukkaukset. Lakkohan mätäni sisältäpäin, vaikka Kremlin agentti itse Hertta Kuusinen eduskunnassa loi samoihin aikoihin uskoa Tsekkoslovakian tien löytämiseen. Ainoa, joka jatkoi lakkoa, oli Järvisen Lyyti. Hänelle ei enää työtä löytynyt satamasta.
Laihonen Nyt pulinat pois, ei mennä henkilökohtaisuuksii.
Kommari Jos myä hyväksytään nää talolliset tänne rikkureiks, niin koht meil on tääll Mauno Koivisto Suomen Turust murtamassa lakkoi niin kun se teki Hangos. Turun Päivälehti antoi Koivistolle nimen Suomen rikkuri numero 1:ksi. Koiviston päätehtävä on savustaa kommunistit ulos satamajätkien seasta.
Tenhunen: Minult ei tule viina loppumaan, kun olen telottanut sen Laihosen, sanottiin siell
asuntolas. Saan puukon lainaks Alpon kuppilast. Aatetta minull ei o, mutta jostakin korkeammasta tehtävästä ne minulle puhuu ja se palkitaan, kun rajat poistuu ja roletaarit yhtyy. Sit minust tulee sankari, joka muistetaan.
Vuonna 1949, elettiin valtakunnassa vielä vaaran vuosii. ja Kotkan satamassa pelon aikaa. Satamissa olivat vastakkain Sosialidemokraatit ja vallankumousta kannattavat Kommunistit. Kotkassa työkonttorin esimiehenä toimi sosialidemokraatit Viljo Laihonen ja Turussa vastaavassa tehtävässä Mauno Henrik Koivisto. Molempien tehtävänä oli estää aktiivisten kommunistien pääsy valtaan satamamiesten keskuudessa. Itse asiassa tavoitteena oli karsia kommunistit satamajätkien joukosta. Varsinkin Kotkassa kommunistien osuus satamajätkistä oli suuri.
Työkonttorin esimies Viljo Laihonen yritettiin teloittaa työkonttorin huutokoppiin 1949, joka sijaitsi Cadeniuksen tiilirakennuksen vieressä Miljöönämöljän tyvessä. Viljo Laihonen kertoo tapahtumasta – se tuli siitä ovesta sisään ja olin tällaisessa asennossa oli nimittäin hyvä asento mulla, jos olisin ollut toisessa, vaikka syrjittäin niin mitä olisi ollut ihan kohtisuoraan mutta kun se puukko vilahti kiskaisin jalat kyykyssä ja tinttasin, se lensi sinne -. Martti Siipo ja Martta Sipilä olivat huutokopissa tapahtumahetkellä. Siipo otti puukon pois päälle ryntääjältä.
Puukotusyrityksestä ei virallisesti ilmoitettu poliisille eikä lehdistölle, mutta Martta Sipilä soitti jonnekin, hän huusi valtavasti puhelimeen, että poliisi työkonttoriin, poliisi työkonttoriin, että huutokopissa yritetään puukottaa Laihosta. Asia painettiin villaisella, koska vainajaa ei tullut ja tapahtumaa pidettiin poliittisena välienselvittelynä. Väänäsen Jalmari tuli perää sitten kohta Alpo Lehvän ruokalast ja sanoi, antakaa se puukko mulle, että se on minulta lainattu, siis hän tiesi ihan koska tiesi tulla perään hakemaan omaa puukkoa pois ja niin kavereita kun oltiin, poliisinhan olisi pitänyt sanoa, että hän oli tarkoitukseen lainanut aseen tappamista varten.
Yksi Viljo Laihosen pojista kertoi, että Etelä Suomen silloinen omistaja/toimittaja Kaarina Lehmus toi Viljo Laihosen kotiin kukkakimpun, jossa oli valkoisia kukkia. Hän oli siinä uskossa, että Viljo Laihonen oli tapettu. Poliisipäällikkö Havas sai tiedon tapahtumasta ja myönsi aseenkantoluvan Laihoselle. Laihonen kertoi, että sithän miä ostin sellasen 6/45. Kertomansa mukaan Laihonen ei koskaan pitänyt asetta taskussaan työpaikalla. Laihosella oli tapana pitää oikea käsi vasemman povitaskun päällä, joka loi mielikuvan, että ase oli mukana.
Poliisilaitoksen toimistoon oli soluttautunut kommunisti sihteeriksi Havaksen harmiksi, joka informoi sataman kommunisteja Laihosen aseesta. Laihosen jäätyä eläkkeelle, asetta käytettiin Liikkalan kylässä Laihosen entisessä kotitalossa sian tainnuttamiseen, kun sikaa teurastettiin.
Sirkka: Siä unohit eväät. Täs on sulle pullo maitoo ja pari karjalanpiirakkaa. Minun pitää nopiast polkee takas Kymii, kun se Alma saattaa poikii milloon tahansa. Tommilan emäntä jäi vahtimaa Almaa ja miä lupasin sille ternimaitoo palkaks. Muista tulla suoraa kotii, äläkä me Mutakuoppaan. Ei, nyt minun pitää lähtee.
Hanska: Varo, ettei pillupoliisi Hämäläinen piätä siuu irtolaisuuest ja haureuest, kun tääl satamas pyöräilet (naurua päälle).
Sirkka: Älä huoli. Hämäläinen tuli tutuks kun olin FÅA:n Aldebaranissa messilikkana. Kerran se yritti viiä minut väkisin kamarille, kun ei uskonu, että miä kuulun laivan miehistöö. Ei auttannu muu, kun mennä kipparin lua selvittää asia. Myä kun päästii Kipparin hyttii, nii Kipparill oli siäl taas yks ”vaimo” vähiss vaatteiss hytin sohvall, konjakkilasi käsis. Ramafooni rahis Svarte Rudolfii ja hytiss leiju synnin tuaksu. No muijalt putos konjakkilasi lattiall ja tissiliivit valahti alas, kun se näki Hämäläisen. Eikä se Hämäläinenkää siin heti tiänny mihin kohtaa on kohteliast tuijottaa, kun luonnostaan vahvat tissit oli suoraan edessä. Muija alko huutaa: ” nej nej, jag är inte nån huora”. Kipparikii siihen heti, että ”nyt Hämäläinen erehtyä, hän olla minun vaimoni Ulla ja tämä Sirkka olla laivan messiflicka. Hämäläinen otta nyt yksi etelän hedelmä taskun ja mennä Kairoon tanssimaan. Kairossa olla irtonumero”
No, myä molemmat naiset saatii jäädä laivaan ja Hämäläinen läks nolona laivast ilman saalist vain appelsiini taskuss housujaan pidellen. Tän jälkee Hämäläinen ei oo minuu vainonnu.
Loossi 5: Ruokatunti
S1: Nyt samplataan rahat pomon viina pulloo varten.
S1: Kuka lähtee hakemaan lestiä, kun kerran töihin päästiin. Pitää hakea se pullo, jos
meinataan saada hommia jatkossakin. No, kuka hakee?
S4: Se painija Pohjanmaalta, on sopiva mies pullon hakuun. Se ujuttautu jengiin puhumalla.
Ettei vain kuuluis Pihkalan porukoihin. Eihän se pysty kunnolla paalia vääntää, vaikka kehuu
miten matolla käytti puolinelsoneja ja ravattiotteita. Se vetää meiän urakkaa kuralle. Miä
uskon, että ei siitä ole painijaksikaan, sillä ei matolla puhumall pärjää. Hiitolan Ville kyllä yritti sitä opettaa sanomalla, että laita poika paali kulmalta kulmalle niin hyvä tulee.
S5: Pitäis saada painija Taisto Lempinen Popinniemen Ponnistuksest ottaa mittaa siitä
pohjalaisest. Sitten nähtäisiin mikä se on miehiään. Taisto Popinniemest oli vuoden 1948
olympialaisissa painimassa.
S: Eiks sitä pulloo vois hakee Anjasta?
S3: Anjasta on myyty jo kaikki viina. Laakongilla oli ilmoitus, laivassa ei viinaa. Anja tulee Kemistä
jossa se lastas selluu ja siellä viina tekee kauppansa. Anja on AL:n laivoi ja niillä kulkee paljon
pirtuu Suomeen Argentiinast. Pirtu on espanjaksi ”puuro”. Kerran yksi vasta satamaan tullut savolainen, Pentikäisen Ripa, lähetettiin kokilta ostamaan ”puuroo”. Kokki antoi Ripalle
puuropullon ja sanoi, että älä tukehdu ja kato, että ei valu rinnuksille. Se on niin tulista, että se polttaa. Raakana moon tottunnu juomat ottaa.
S6: Pullo pitää saada hiljaseen mennessä kiertoon. Työnjohtaja ”Härifrån” tulee kumminkin
ruokatuntiin mennessä osingolle kieli pitkänä. On se metka pomo tuo ”Häfirån” vaikka sille
sanotaan, että yksi kulaus, ei enempää. Ahnaast se sitä viinaa vetää ja ottaessaan se sano
härifrån härifrån. On sillä oikea nimikin, Söderlund. Vähitellen Söderlundista tuli ”Härifrån”.
S7: No, voinhan mä hakia sen pullon, kun tuo selekäkin vähä kremppaa. Se vähä venahti illan treeneis. Tehän tierättä, ett moon reilu pohojalainen mies.
(On ruokatunti ja jätkät menevät Kairoon.)
D7: Mie en taija läskisoossii ottaakaan täll kertaa, miä otan vaan nuo Gambiinat, on jo valmiiks
lasit täyttty. Jos olis muikkukukkoo, niin hyvinkin ottaisin. Nyt täytyy tyytyy tähän Cambiinaan. Ei silti, etteikö Gambiina käy. Onhan tää jalo aine, kun vertaa mitä meill oli tukkilauttojen uitos Saimaal. Kiljutonkka pihis hinaajan peräkannel ja kiljua riitti. Joskus saatiin Kiteeltä pontikkaa. Tukkilautan perässä oli airo jota hoitelin. Sillä ohjailin tukkilautan häntäpuolta. Olin perämiehen vakanssilla. Se oli piälliköstä seuraava. Mun muija oli hinaajan emäntä. Nyt muija seilaa FÅA:n Aldebaran laivassa trissana. Hinaajassa muija oppi taloudellisen muonan käytön. FÅA johtaja onkin palkinnut muijan kultakellolla, koska Aldebaranissa oli koko FÅA:n laivaston pienimmät muonakulut.
D8: Vaikka on sovittu, että ei puhuta politiikka laivassa tai kaijall, niin kyllä meiän pitää miettii,
että onks täs nykyises systeemis on jotakin viall. 26 miestä luukkuu kohti, vaikka raanat heittää lastin ruumaan. 10 ruumassa, 10 kaijalla, 2 vinsmannia, 1 puortti, 3 taakalla, yhteensä 26 jätkää.
D9: Tukkukaupan kohdalla on joutomiehiä aina kaijalla, vinssimiehetkin maissa. Ryhmii pienennetään vain yhteisellä päätöksellä, näin on sovittu, vaikka myä nähdään, että ei ryhmäkoko ei ole tästä päivästä. Meidän pitäis kehittyy ajan kanssa.
K9: Taijat olla Pihkalan miehii kun tollaista puhut. Ei meiän kannata näit asioi miettii. Herrat ne
päättää kuitenkin, miten työt täällä tehään. Onks sinulle noussut viina tai kusi päähän, kun sijä
alat miettii asioit jotka sinulle ei kuulu. Vapaaehtoisesti myö ei luovuta mistään.
K10: Akitaattorit ne yrittää ohjaa meiän ajatuksii. Kun ne saa joukot taakse, niin niist tulee herroja.
Samalla ne unohtaa meiät. Lakkokokoukseen työväentalolle tuli Helsingistä sellainen kun
Sandelin pitämään puhetta ja se sanoi, että Pitsinki, Leskinen ja Tanner pitää erottaa. Millä
mantaatilla ja millä ymmärryksellä meiän pitäis heiät erottaa?
K11: Tannerilla oli sellainen ehdotus, että hän kehotti sosiaalidemokraatteja menemään suojelus-
kuntaan ja se meni yli minun ymmärryksen Tämän luin Helsingin Sanomista silloin kun talvisodan jälkeen tultiin Karjalasta Lappeenrantaan. Silloin häipyi minun Tannerlaisuus.
K12: Kommunistit ehdotti, että pistetään savolaiset kärräykseen Sunilaan. Siellä kärrättiin sellupaaleja 100 metriä ja kotkalaiset saa olla täällä saarella. Siihen Laihosen Ville sanoi, että ei täällä lajitella ihmisiä poliittisen kannan mukaan eikä sen mukaan mihin heimoon he kuuluvat. Nythän meillä on jo yksi mies, joka kuulu pohjalaiseen heimoon. Klaaneja on Suomi täynnä. Kohta kymiläisille ehdotetaan omaa aluetta. Jos tälle linjalle lähdetään sotahan siitä syntyy.
K11: Oletteko kuulleet, että Järvisen Lyytiltä loppui työt satamassa. Se usutti naisia lakkoon kun
menivät Hektorilla redille lankkuja lastaamaan. Naiset eivät totelleet, vain Lyyti meni lakkoon.
Lyyti lakkoili ja jatkoi lakkoa yksin kuin vuonna 28. Sitä lakkoa ei koskaan lopetettu ja lakko on vieläkin voimassa. Silloiset lakonjohtajat menivät venäjälle karkuun aivan, kun kapinajohtajat 1918 ja joutuivat Stalinin puhdistuksiin. Ei Lyyti ihan puille paljaille jäänyt. Lyyti sai vähän piksiä, kun Stevedoringin ylityöjohtaja Nyström oli luvannut pari mottia halkoja Lyytille.
K12: Väkivaltaa meiän pitää välttää. Oletteks työ kuulleet, että Laihonen on yritetty telottaa. Tää
on niin arka asia, että lehetkään ei siitä kirjoita, koska lakko oli poliittinen. Kapinasta on niin vähän aikaa, että siitä olisi sytykkeitä uuteen kapinaan.
K12: Yhden työnjohtajan poika, oliko se Huunosen poika, joka heitettiin mereen, sillä Huunosen isä
Eemil Huunonen oli näitä politiikkamiehiä, uuraalaisia puutavara miehiä. Se kirjoitti kuinka tää Paldanin masinoima vallankumous oli suunniteltu.
K13: Miä en ymmärrä yhtään mistä työ puhutte. Työ puhutte kapinasta, vallankumouksist,
Tsekkoslovakiast ja telotuksist ihan, kun ne olis pääasia. Meidän pitäis puhua miten myö pärjätään paremmin. Rategia on väärä, jos myö mennään mukaan kommunistien ja sosiaalidemokraattien väliseen taisteluun vallast. Siit ei hyvää seuraa.
K17: Miä olen Vestmannin Väinö Myrskyläst jota kutsutaan mustaksi hurmuriksi siel kotopuoles.
K17: Onks sun muija antanut koskaan sinulle bakifrån?
K17: Ei ole, mut miä olen nussinut sinun vaimoa monta bakifrån.
K17: Nyt saat härifrån. (Härifrån humauttaa Vestmannia niin, että Vestman menee kanveesin)
K14: Meil on kaikkii tuplast, Sosialidemokraattien Työväentalo, Kommunistien Järjestötalo,
Osuuskauppa ja Osuusliike, nuoria Kotkia ja Pioneereja. Ammattiosastojakin on tuplasti jotka
taistelee keskenään ja lakkoilee vuorotellen. Onneksi meill on yksi armeija ja Mannerheim.
K15: Siähän olet fasisti, kun tuollaisii puhut. Mannerheim on lahtari. Sen joukot tappo työläisiä ja torppareita.
K16: Suut tukkoon Helminen. Ne taistelut on jo käyty. Ei niitä tänne sataman kivisille laitureille kaivata. Huunosen poikakin ongittiin viime kädessä möljästä kaijalle. Sillekin huudettiin, olis
joutannu jäädä sinne.
K17: Nyt tulee ”Härifrån”. Onko sun muija antanut koskaan sinulle bakifrån. Ei ole, mutt sun
muija on antanut minulle monta kertaa
K19: Vestman huutaa; ”taakka vuotaa, taakka vuotaa”. Kaikki jätkät sukeltavat pöytien alle
suojaan. Vitsi vitsi, sanoo Vestman
K18: Vieläkö joku haluaa lisää, ruokatunti loppuu.
K19: Tuo tänne tuplat. Miä olen vinsmanni.
K20: Nyt lähdetään härifrån.
Loossi 6: Kotkan Ruusu
”Ken lähtee seurakseni tanssimaan, kai hetken lohtu pikarista sallitaan. Jos lemmen tahdon sulle lahjoittaa, saat Kotkan Ruusun hetkeks omistaa”.
Kotkan ruususta on muodostunut Kotkan kaupungille ja sen satamalle symboli ja tavaramerkki. Laulu on alun perin sotavuosina laajalti Kotkassa esitetystä Kotkan laulunäytelmästä. Laulu on jäänyt elämään. Kappaleen on säveltänyt tamperelainen Helvi Mäkinen ja sanoittanut kymenlaaksolainen Leo Anttila. Kotkan Ruusu oli presidentti Urho Kekkosen lempikappale, jota laulettiin Tamminiemen saunailloissa jo 1960-luvulla. Kotka ei ole käyttänyt legendaarista Kotkan Ruusua kaupungin markkinoinnissa. Oikea Kotkan Ruusu ei kuihdu syksyn tullen kuten puistoihin istutettu ruusu, vaan se elää ympäri vuoden. Sen elinvoima on sen juurissa, mikä tekee siitä kuolemattoman.
Laulu ”Kotkan Ruusu” kertoo kotkalaisesta naisesta, joka odottaa satamassa ottajaansa. Laulun kerrotaan pohjautuvan Rosalia Mäkiseen, joka piti parturiliikettä Kotkassa 1940–1960-luvulla Satamadulla Kantasataman vieressä. Kappaleella on joitakin yhtymäkohtia Rosalia Mäkisen traagiseen elämäntarinaan. Jossain kirjoituksissa mainitaan, että Rosalia oli kotkalainen prostituoitu, mutta tämä ei pidä paikkaansa.
Rosalia Gurovitsch syntyi juutalaisperheeseen Viipurissa 1902, jossa hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. Rosalian äiti oli Turun juutalaisia ja isä Venäjän juutalaisia. Rosalia rakastui viipurilaiseen poliisi Lauri Mäkiseen. Heille syntyi lapsi, joka sai nimekseen Nora, mikä oli suuri häpeä, sillä poliisi Lauri Mäkinen ei ollut juutalainen kuten Rosalia. Juutalaiset eivät hyväksyneet seka-avioliittoja. Tämän takia Rosalian äiti teki itsemurhan. Rosalia ja Lauri erosivat myöhemmin ja lapsi Nora otettiin huostaan.
Rosalia elätti Viipurissa itsensä ompelijana ja kääntäjänä. Rosalia osasi useita kieliä kuten Venäjää, Englantia, Ruotsia ja Saksaa. Rosalia muutti veljensä perään Kotkaan, jossa hänen veljellään Mikko Gurovitschilla oli vaateliike Kotkan Pukimo torin laidassa. Rosalia perusti parturiliikkeen vuonna 1940 Kotkan Satamakadulle, jonka varsinaisesta toiminnasta on ristiriitaisia tietoja. Se tiedetään, että hän teki parturin töitä putiikissaan. Parturin yhteydessä oli takahuone, jonne asiakas ja Rosalia saattoivat siirtyä kun tukka oli ajettu. Mitä kaikkea siellä puuhattiin sen tietävät vain ne, jotka siellä ovat asioineet. Se tiedetään, että Rosalia oli alkoholisti ja että hän piti musiikista. Hän lauloi mm. Venäläisiä romansseja. Mm. saksalaiset toivat Rosalialle runsaasti alkoholia sodan aikana. Takahuoneessa kerrotaan olleen paljon tyynyjä, pehmeä sohva ja pöytä jonka päällä pikareita.
Rosalian parturiliike sijaitsi katutasolla A-holvissa, josta pääsi hänen parturiinsa. Rosalia seisoi usein ryhdikkäänä ja hyvin pukeutuneena holvissaan, josta kadulla kulkijat hänet huomasivat. Hänen pukeutumiseensa kuului aina kukkahattu. Hän tervehti tuttaviaan, johon kuului sulava niiaus. Hänen olemuksensa poikkesi tavanomaisesta. Miehet pitivät näkemästään, mutta naiset eivät välttämättä. Kun saksalainen osasto marssi kadulla, niin osaston johtaja komensi Saksan kielellä katse oikeaan päin. Rosalia nautti saamastaan huomiosta ja niiasi kiitokseksi. Lyseon pojat kävivät usein katsomassa upeaa naista. Rosalialla oli tapana huudella pojille ja se miellytti poikia ja teki tapahtumasta jännittävän. Rosalia antoi pojille pieniä asiointitehtäviä kaupungille, jonka he täyttivät mielellään. Tyytyväisyys oli molemmin puolista.
Rosalian asiakkaina oli ihmisiä eri yhteiskuntaluokista, joihin kuului myös virkamiehiä. Rosalia pystyi harjoittamaan elinkeinoaan ilman, että esim. virkavalta olisi puuttunut hänen toimintaansa. Kotkan aina niin valpas ja aktiivinen siveyspoliisi ei puuttunut Rosalian elinkeinoon. Tämä johtunee ehkä siitä, että Rosalia ei käynyt laivoissa. Laivoista ehkä käytiin Rosalian parturissa. Rosalian parturiliike oli enemmän laivan päällystön suosiossa, kun muun miehistön.
Rosalian ikääntyessä hän siirtyi kunnalliseen senaikaiseen vanhainkotiin, jossa hän vietti viimeiset vuotensa. Hän meni vielä kihloihin vanhainkodissa. Kun Rosalia täytti 60 vuotta, niin hän kutsui kolme kaupungin lääkäriä juhliinsa. Lääkäreillä oli kitarat mukana ja juhlia vietettiin railakkaasti. Kihlattu seurasi juhlintaa Rosalian vierestä, sillä hän oli mustasukkainen ja hän tiesi, että hänen kihlatulla oli kilpakosijoita. Rosaliasta ei ole liiemmin valokuvia. Yhdessä kuvassa hän poseeraa Venäläisen Popeda-auton vieressä.
Kotkan Ruusun merkitystä Kotkan imagolle ja identiteetille ei voi yliarvioida. Hänen merkityksensä huomioi myös kotkalainen laivanvarustaja merikapteeni Paavo Haveri. Yksi Haverin laivoista sai nimekseen Kotka Rose. Tämä tankkeri seilasi Kaukoidässä ja ahterissa luki Kotka Rose, Kotka. Mt. Kotka Rose romutettiin jo viime vuosisadalla, mutta laivan nimi on kirjattu ja ikuistettu maailman vanhimpaan laivaluetteloon, jota pitää Lloyds Register Of Ships Lontoossa.
Rosalian tuntevat puhuvat salaperäisestä naisesta kunnioittavasti ja ihailevasti. Rosalian käly on sanonut, että hän oli ylpeä ja surullinen. Häntä arvostetaan aikaansa edellä olevana naisena. Aika ei ollut otollinen Rosalian kaltaiselle rohkealle naiselle, jonka pukeutumistyyli ja elämäntyyli poikkesi tavallisen ihmisen elämisen mallista.
Mysteeriksi jää ainiaaksi se, että oliko laulun nainen oikeasti Rosalia Mäkinen.
Loossi 7: Maailmalle Kotkan satamasta
Seisoin Myllyn odotushuoneen perällä. Olin täyttänyt jo 16 vuotta. Elettiin vuoden 1950 loppupuolta. Seinällä oli maalaus FÅA:n ”Orionista”, Amerikan linjan laivasta.
Mylly sijaitsi Ankkurin alakerran itäisessä päässä. Olin jungmannin listalla kolmantena. Minulla oli ylläni kuluneet amerikkalaiset wrangler-merkkiset farkut. Olin saanut ne Jantusen Helgeltä, joka oli sähkönä Finnsailorissa. Pukeutumisellani yritin ujuttautua merimiesten joukkoon. Joukossa oli myös joitakin savolaisia. He halusivat nähdä Amerikan ja olivatkin jo päässeet Amerikan esikartanoon. Kokeneet merimiehet istuivat seinustalla olevilla tuoleilla, heille annettiin tilaa. Heidän vaatetuksensa ja olemuksensa oli omanlaisensa. Heillä oli jäljittelemätön tyyli, jonka oli luonut työn luonne ja kokemukset maailmalla. Merimiehissä oli konstailematonta rentoutta ja se sulautui luontevasti satamakaupungin ilmapiiriin.
Kun myllyn johtaja Nuutti Piipari avasi odotushuoneeseen johtavan oven kello kaksitoista, niin vilkas puheensorina taukosi. Aistin ilmapiirin, joka sisälsi odotusta, jännitystä ja ikävää. Piiparilla oli harmaat housut, harmaat liivit, valkoinen paita ja solmio. Hänen olemuksensa oli vastakohta jobia odottaville merimiehille. Hän tunsi lähes kaikki paikkakunnan merimiehet ja heidän tapansa, tiesi kenet voi lähettää ja minne. Myllyssä ei ollut nokkimisjärjestystä, vaan jobit jaettiin oikeudenmukaisesti listan mukaan. Kaukoidän linjat olivat haluttuja. Satama oli täynnä laivoja ja eri kansallisuuksia. Tiesin, että laivoilla työskentelee myös naisia, mutta naisia näkyi harvoin myllyn tiloissa.
Piipari aloitti usein huudot pursimiehistä ja päätti huudot messipoikiin. Kun messipoikia huudettiin, niin vanhemmat merimiehet olivat jo poistuneet myllyn tiloista parempiin kammareihin. Sanoivat usein menevänsä laivastovierailulle tai Kairoon. Nyt huudettiin trimmaria kolitramppiin, heistä oli pulaa. Trimmarin jobi olisi astinlauta lämmittäjäksi, ajattelin. Ei löytynyt myllystä trimmaria. Tarjosin itseäni, mutta laivan konemestari sanoi minun olevan liian hintelän. Piipari kehotti minua vielä kasvamaan. Trimmarin jobi olisi ollut hyvä juttu. Olisin heti saanut puolimatruusin palkan. Jälkeenpäin ymmärsin, että Piiparin arvio oli oikea. Ei minusta olisi vielä siinä vaiheessa ollut trimmariksi, jos koskaan.
Tuli messipoikien vuoro. Elise Schauman tarvitsi messikallen miehistön messiin. Entinen oli saanut lemput, valisti Piipari. Kippari oli lähettänyt toisen perämiehen valkkaamaan uutta messikallea. Tunnistin perämiehen hänen jämistään. Ei löytynyt ketään, joka olisi ollut valmis lähtemään siltä istumalta. Ilmoitin olevani valmis lähtemään tunnin sisällä. Hinku oli kova. Minulla oli passi, wasserman miinusmerkkisenä ja lääkärin todistus mukana. Ei muuta rekvisiittaa. Perämies tarkasteli minua ja hän sanoi Piiparille: ”Poikahan olla terveen näköinen. Lähettäkää hänet.”
Ongelmat alkoivat kasaantua. Minulla ei ollut aikaa käydä hakemassa vaatteita kotoani. Rahaa minulla oli ainoastaan bussikyydin verran. Polkupyöräni odotti suurta kuusta vasten valtatien varrella, josta oli vielä kolme kilometriä kotikylääni. Päätin mennä torille, koska tiesin siellä olevan pari torikauppiasta kotikylästäni. He möivät omenia ja marjoja. Uskoin saavani heiltä rahaa lainaksi, sillä minun piti ostaa ainakin hammasharja ja pusero. Olin paita hihasillani.
Menin vähän arastellen tuntemani rouvan luo ja pyysin lainaksi 500 markkaa. Selitin lainan syyn parhaani mukaan. Hän katsoi minua ja pudisteli päätään. Hän ei lainannut. Tunsin häpeää, kun olin mennyt kysymään. Rouvan korissa oli vielä myymättömiä omenia. Olisin halunnut omenan, mutta en kehdannut enää kysyä. Nälkä kurni vatsaani. Myyntiaika läheni loppuaan. Lokit olivat jo vallanneet osan toria ja ahmivat torikauppiaiden hylkäämää syötävää. Lokit ei tarvinneet kysyä lupaa. Silloin myytiin torilla tuoretta lihaakin.
Ainoilla rahoillani soitin sitten äidilleni. Sanoin meneväni messikalleksi ja laiva lähtee puolen tunnin kuluttua Helsingin kautta Lontooseen. Äiti päivitteli ja itkeä tihrutti. Siskoni asui Tehtaankadulla Helsingissä. Pyysin äitiäni lähettämään paketin linja-autolla Helsingin linja-autoasemalle, josta siskoni noutaisi paketin ja toisi minulle. Luettelin mitä pakettiin piti laittaa.
Olisin vielä halunnut hyvästellä Tuulaa. Tiesin Tuulan pitävän minusta. Olimme olleet koko kesän yhdessä ja kokeneet ensirakkauden autuuden. En halunnut mennä norkoilemaan hänen koulunsa pihalle. Toisaalta en tiennyt hänen välitunneistaan ja laiva lähtisi aivan pian. Ei ollut myöskään kolikoita soittaa Tuulan äidille, jota en ollut koskaan tavannut. Niinpä lähdin kiireesti laivaan.
Kiipesin lankonkia pitkin ruosteiseen ja harmaaseen höyrylaivaan tyhjin käsin, ilman puseroa, rahaa ja saattajaa. Laivan skorsteni oli musta ja sitä koristi kulmikas sinivakoinen S-kirjain. Skorstenista tuli tummaa savua. Laivan ahterissa luki Elise Schauman ja Jakobstad.
Höyryvinssien kolina oli lakannut, lastiruumat suljettu ja puomit olivat alhaalla. Pari nuorta tyttöä tuli laivasta viimetingassa lievässä myötätuulessa. Tytöillä oli hulmahtavat hameet ja pienet laukut olalla. Jotkut merimiehistä olivat päissään. Yksi heistä huusi tytöille, että muistakaa olla uskollisia. Tytöt nauroivat hilpeinä, josta ikävä ei orastanut. Merimiehet olivat valmiina nostamaan lankonkin Oli tullut lähdön hetki.
Katselin vielä hetken sinä kuulakkaana syyskuun päivänä Miljoonamöljästä Kirkkokadun suuntaan. Syksyn lehdet olivat saaneet värinsä ja meri vilpoisen hohteensa. Sataman verkkainen työn rytmi jatkui kuten ennen, eikä minun lähtemiseni siinä ajassa ollut mitenkään dramaattista. Lukuisia nuoria poikia, voisi sanoa lapsia, lähti 1950-luvulla Kotkan satamasta, Ankkurin Myllystä maailman merille, eivätkä kaikki palanneet koskaan. Itselleni lähtö merkitsi vastuun ottamista itsestäni ja lapsuuden jättämistä lopullisesti. Tiesin näiden yhden tunnin tuokiokuvien jäävän lähtemättömästi mieleni ja sydämeni syvimpiin kerrostumiin. Edessä oli nuoren pojan unelmia ja suuri tuntemattomuus.
Sama perämies, joka oli minut Myllystä valkannut ja todennut terveen näköiseksi, ohjasi minut laivan stujun luokse.
Loossi 8 / epilogi: Ankkuritalo, viimeinen ikoni
Kantasatama synnytti Kotka nimisen kaupungin. Kotka on sataman lapsi. Nyt näen edessäni paljaaksi riisutun Kantasataman? Onko emo hylännyt lapsensa vai lapsi emonsa? Se tiedetään, että kaupunki loi uudelleen nahkansa ja on nyt merikaupunki. Satama haluttiin unohtaa? Omalle ajalleen Kantasataman synty ja kehitys oli merkittävä asia. Se toi työtä, leipää ja vaurautta ihmisille. Se synnytti kaupungin ympärilleen ja mahdollisti kasvun. Sen kautta muodostettiin yhteys ulkomaailmaan, jonne vietiin ja josta tuotiin tavaroita. Se antoi myös reitin maailman kulttuureille tulla rikastuttamaan kaupunkia.
Muistan sen syyskuisen kuulakkaan päivän vuonna 1959 kun jätin lapsuuteni Kantasatamaan. Sinne jäi myös vaalea kaunis Tuula. Ikävä ja suru hiipi silloin sisuksiini, kun kävelin laiturilla kohti tuntematonta ja nuoren pojan unelmia. Laiturit olivat minulle tuttuja. Pojat saivat siellä kulkea vapaasti. Tytöille satamaa pidettiin epäsopivana. Väitettiin, että satamassa pesii synti. Äidit olivat huolissaan tytöistä, mutta poikiin luotettiin.
Kantasatama oli täynnä laivoja. Höyryveturien huokaukset, laivojen vihellykset, höyryvinssien kolina jota sataman monenkirjavat äänet säestivät kulkuani laiturilla. Vihreä Popeda taksi tuli vastaan Lehvän kuppilan ja Tiutisen tuurilaiturin luona. Sieltä kikattavat tytöt huusivat; onpa söötin näköinen poika. Laiturilla asteli eksoottisen näköisiä ja turbaanipäisiä miehiä. Mistähän miehet olivat kotoisin, pohdin. Sitten huomasin harmaan ruosteisen höyrylaivan, jonka ahterissa luki: Elise Schauman Jakobstad. Siitä oli tuleva minun astinlautani aikuisten maailmaan. Kun saavuin laivan viereen, niin merimiehet olivat jo nostamassa laakonkia. Jotkut merimiehet olivat päissään.
Nyt kun Kantasatamaa uudistetaan, niin on vaarana, että satamakaupungin fyysiset ominaispiirteet ja rikas kulttuuriperintö uhkaa kadota. Nyt on pelastettava se mikä pelastettavissa on. Kadonnut satamasta on mm. konehalli, satamakonttori ja nosturit laitureiden päissä on romutettu. Laitureiden ohitse kulkevat laivat tänä päivänä Sunilaan, Hietaseen sekä Puolan laituriin. Ohitse kulkiessaan laivat eivät tunnista Kantasataman perinteikästä satamaa, koska sataman symbolit mm. nosturit on poistettu muistuttamassa menneestä ajasta. Merenkulkijat ovat aina toimineet viestinviejinä maailmalta. Surullista on, että merimiehet ja satamajätkät on suljettu satamassa aitauksien sisäpuolelle, jonne pääsee ja josta pääsee vain erikoisluvalla. Tämähän ei kyllä ole Kotkan syytä.
Vaarana on myös, että viimeinen Kantasataman ikoni, satamaväen huoltorakennus Ankkuri häviää kaupunkikuvasta. Sillä on historiallista arvoa. Se otettiin käyttöön olympiavuonna 1952. Se oli ensimmäinen laatuaan Suomen satamissa. Vihkijäisjuhlassa sanottiin, että tämä rakennus avaa uuden lehden sosiaalipolitiikassamme. Mitään suurempia riemunkiljahduksia ei ankkurin avautuminen satamajätkiltä kuultu. Lihamyllyksi huutosali satamajätkien keskuudessa kastettiin. Siihen liittyy Stevedoringin (nykyisen Stevecon) ja kaupungin välinen kytkykauppa, jossa kaupunki sitoutui rahoittamaan satamajäänmurtajan ja Stevedoring rakentamaan Ankkurin. Kaupunki lahjoitti tontin Ankkurirakennukselle.
Siellä on edelleen tyhjä huutosali, josta huudettiin satamajätkiä töihin laivoihin. Huutajana toimi murhayrityksestä vuonna 1949 selvinnyt satamakonttorin hoitaja Viljo Laihonen. Viimeinen huuto Ankkurin huutosalissa oli 1980-luvun puolivälissä. Näin päättyi yksi aikakausi Kantasatamassa.
Kantasatama päätettiin valjastaa kulttuurille ja sinne saatiinkin upea Merikeskus Vellamo. Sen jälkeen alkoi puliveivaus vailla vertaa. Kaupunkiin ankkuroitui kansainvälinen business mies nimeltään Cameron Sawyer, joka sai veivattua kaupungin johdon ja poliittiset päättäjät uskomaan, että Kantasatamaan rakennetaan kansainvälinen Outlett kauppakeskus. Hanke kärsi haaksirikon, mutta meriselitystä ei annettu.
Ankkurin kellarissa oli myös merityönvälitys, jota isännöi Nuutti Piipari. Merityönvälityksestä käytettiin sanaa mylly. Näitä myllyjä oli Suomen merkittävissä satamakaupungeissa. Kotkan myllystä lähti ehkä kaikkein eniten ensikertalaisia maailman merille aina Savosta saakka. Kaikki eivät koskaan palaneet. Kerrotaan, että yksi Savolainen lähetti kortin kotiin, jossa luki; matkalla Amerikkaan Kairon kautta.
Ankkuritalo toimi myös treenipaikkana sellupaalien väännölle 2000 luvulla. Televisio ja muu media seurasivat harjoituksia huutosalissa. Paikka oli ihanteellinen tällaiselle kulttuuritoiminnalle. Paikalla kävi myös keskuskoulun nuoria oppilaita opettajien valvonnassa katsomassa harjoituksia. Oppilaat olivat innoissaan ja osoittivat spontaanisesti suosiota raavaille miehille. Nämä paikallishistorian oppitunnit katkesivat kuin kanan lento. Koulun opetussuunnitelmat eivät taipuneet paikallishistorian luonnonmukaiselle opetukselle.
Ankkuritalossa tapahtuvat harjoitukset ja työnäytökset mahdollistivat myös sen, että ”Sellupaalien ahtaus” hyväksyttiin kansalliselle Unescon ”Aineeton kulttuuriperintö” kategorian vikipedia luetteloon ensimmäisenä ja ainoana Kymenlaaksosta. Voimani eivät riittäneet jatkamaan tätä ”Aineetonta kulttuuriperintöä”, eikä Kotka ottanut koppia saavutetusta menestyksestä. Satamakulttuurin ymmärtäminen ei ole ehkä virallisen Kotkan leipälajia.
Nämä hajanaiset poiminnot osoittavat, että Ankkuritalo Kantasatamassa ansaitsee kaiken kunnioituksen ja että se on säilyttämisen arvoinen. Kaikki ei ole katoavaista. Löysin Tuulan uudelleen 41 vuoden jälkeen ja olemme palaneet Kantasatamaan Tornatorintielle. Ympyrä on sulkeutunut.
Tällä näyttelyllä haluan tuoda esille oman näkökulman Kotkan kaupungin ja Kantasataman historiasta. Tarinan sataman ja kaupungin yhteisestä matkasta tähän päivään. Olkoon se kunnioitus menneille polville ja heidän työlleen. Teitte sen mitä piti tehdä. Kiitos siitä. Haluan kiittää myös projektissa mukana olleita erityisesti näyttelyn ohjaajaa Henri Saaraista, kertojaa Thomas Prykeä, Tero Taxellia äänimaailmasta ja Matti Masalinia sykähdyttävistä maalauksista.
Sanastoa
Jungmanni = laivapoika, kuului kansipuolen alimpaan arvoasteikkoon
Mylly = paikallinen miehistön merimiesvälitys toimisto
Huuto = myllyn johtaja ilmoitti avoimesta paikasta aluksessa päivittäin klo 1200
Jobi = työpaikka laivassa eli sama kuin pesti
Stuju = stuertti
Lankonki = portaat laivaan eli laskusilta
Trimmari = henkilö, joka työnsi kottikärryillä hiiltä koliboksista lämmittäjälle
Kolitramppi = hiiltä polttoaineena käyttävä hakurahtilaiva
Wasserman = kuppatodistus
Lista = jobia odottava kirjattiin myllyn listalle odottamaan työpaikkaa laivasta
Skorsteni = aluksen savupiippu
Ahteri = aluksen peräosa
Koliboksi = aluksen hiilivarasto
FÅA = Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiö (Aikanaan Suomen suurimpia varustamoita)
Ankkuri = ahtaajien työpaikkaruokala satamassa
Miljoonamöljä = laituri Kotkan satamassa
