Tarinoita Suomen ja Venäjän välisestä rajasta Kymenlaaksossa
Kymenlaakso on rajamaakunta ja valtakunnan raja kietoutuu monen kaakkoissuomalaisen elämään. Rajan läheisyys tuntuu niin mielissä kuin toiminnassakin: se on koettu vaihdellen mahdollisuutena tai uhkana. Ja aina se on herättänyt keskustelua. Pyysimmekin yleisöä kertomaan omista kokemuksistaan rajasta Kymenlaaksossa.
”Kun maantieteelle ei voida mitään, on ollut pakko sopeutua. On ollut rajan kiroa ja joskus myös rajan Reoa, kun on kuljettu autoilla. Jotkut ovat ottaneet rajasta kaiken hyödyn irti, joillekin raja on tuottanut tuskaa. Nyt rajoilla on taas kerran ongelmia. Rajoja on jouduttu sulkemaan. Joskus rajaliikenne on ollut helpompaa.”
Raja Vaalimaalla
Rajanylityspaikka Vaalimaalla on tullut monelle suomalaiselle tutuksi. Rajamuodollisuudet vievät aikansa ja rajan ylittämiseen on vuosien saatossa liittynyt erilaisia, välillä jännittäviäkin hetkiä.
”Jännitystä moni on kokenut valtakunnan rajoilla. Joskus probleemat ovat olleet pieniä ja niistä on selvitty tupakkalahjoin. Ongelmia on syntynyt rahavaroista ja ylimääräisistä tuliaisista. Kuitit on ollut hyvä säästää tai hävittää. Kristallimaljakot ovat olleet joillakin huolen aiheita. Joltain ovat jääneet tulliin lastenvaunut, kun niistä on haluttu periä tullimaksua.”
Kuva: Tiina Hakuli, Kymenlaakson museo.
”En muista vuosilukua, mutta silloin Mauno Koivisto oli Suomen presidentti. Olin mukana bussimatkalla Leningradiin. Vaalimaan raja-asemalla, tai siis sen Neuvostoliiton puoleisella raja-asemalla bussi joutui odottelemaan matkustajien paperien tarkastuksessa aika pitkään. Sitten selvisi, että meidän bussissa oli yksi nuori nainen, jonka sukunimi oli Koivisto. Neuvostoliiton rajavartijat luulivat/epäilivät, että kyseessä oli presidentti Koviston tytär. No – asia selvisi pienen (alle tunnin) odottelun jälkeen. Koko bussi raikui naurusta, kun se nuori nainen kertoi, kuinka hänen henkilöllisyyttään selvitettiin.”
”1960-luvun lopulla menimme Vaalimaan kautta tutustumaan idän ihmeisiin. Rajalla oli järjestäydyttävä venäjänkielisen aakkosjärjestyksen mukaan ja rahoista ja arvoesineistä piti tehdä ilmoituspaperi.”
Kuva: Tiina Hakuli, Kymenlaakson museo.
Houkuttimina bensa ja kauluspaidat?
Tarinoissa matkojen syynä ei yllättävää kyllä noussut esiin nähtävyydet tai kulttuuri ylipäätään. Viipurin linnaa, Eremitaaŝia, balettia tai teatteria ei muistella yhdessäkään kertomuksessa. Sen sijaan muistot liittyvät usein ruokaan ja kaupankäyntiin. Näitä tarinoita muisteli suurin osa kyselyymme vastanneista. Ostettavaa ja muita palveluita löytyi molemmin puolin rajaa. Myös puoliso on saattanut löytyä rajan toiselta puolelta.
”1980 luvulla olin ensimmäisen kerran bussilla ryhmämatkalla silloisessa Leningradissa ja Viipurissa. Yövyimme Pulkovskaja hotellissa. Tiedettiin, että esim. sukkahousut menivät siellä hyvin kaupaksi, niitä ostivat hotellin henkilökuntakin. Näin saatiin ruplia lisäruokailuun ja tuliaisten ostoon. 2000-luvulla kävin useamman kerran päivämatkoilla Viipurissa kiertelemässä torin ja kaupat. Euroillakin sai ostettua mm. CD-levyjä (osa jopa toimivia), joita Viipurin pikkupojat listan saatuaan kävivät keräämässä. Kävin näillä reissuilla myös syömässä Siesta-ravintolassa joka kerta. Hintataso oli halpaa ja silloin sai tuoda yhden kartongin tupakkaakin. Kauppahalli: siellä oli sulassa sovussa työkalut ja lihakimpaleet pöydillään. Kulkukoirat ja kissat pyörivät siellä kuin kotonaan. Haju oli melkoinen. Toki vaate- yms. tavaraa oli edullista ostaa. Kaduilla oli paljon mummoja myymässä luutia, lapasia ja vatruskojakin olisi ollut tarjolla. Kerran ostin untuvatakin (made in Italy), hinta oli vain noin 60 euroa.”
Kuva: Kymenlaakson museo.
”Hietasen saaresta muistan, kuinka idänkauppaa käytiin autoilla, joita tuotiin suomeen laivoilla ja vietiin siitä maantiekuljetuksin itään. Autoja oli monta. Toisenlaista kauppaa käytiin Haminassa. Sinne tuli idästä väkeä linja-autoilla torille parveilemaan. Ongelmana oli rahapula. Tuotteita kuitenkin teki mieli ja kaupat joutuivat rajoittamaan turistien sisäänpääsyä. Vain yksi asiakas kerrallaan, kerrottiin myymälän ovella venäjäksi.”
Kuva: Tiina Leinonen, Kymenlaakson museo.
”Puolisoni on Venäjän Karjalasta. Kun hän muutti Suomeen vuoden 2007, kulku rajan yli oli vilkasta. Rajan yli kuljettiin halvan bensan perässä, mutta myös majoneesin, venäläisen leivän ja halpojen rakennustarvikkeiden ja autonosien vuoksi. Lapsista matkailu Venäjällä oli mukavaa, sillä nouseva keskiluokka oli tuohon aikaan löytänyt kuluttamisen ja lapsille oli Venäjällä tarjolla erilaisia vapaa-ajan houkutuksia kuten urheilupuistoja, huvipuistoja ja härveleitä. Lisäksi ulkona syöminen Venäjällä oli suomalaisittain halpaa. Sushibaareja nousi pitkin Viipuria ja Pietaria.”
”Ruoka on houkutellut rajan taakse useasti. Viipurikortin aikana saattoi kaupungissa pistäytyä vain pikkuostoksilla ja kahvilla. Korttiaika loppui. Nyt vielä kolme-neljä vuotta sitten kävimme testaamassa uutta Espilää, joka on kuin tuhkasta noussut hieno prinsessa. Päivällä poikkesimme kahvilla ja jäätelöllä. Palvelu oli ystävällistä. Ympäristö oli viihtyisä ja tarjoilijat kauniisti pukeutuneita. Tarjoomuksissakaan ei ollut moittimista. Illalla menimme seurueen mukana juhlaillalliselle. Tarjoilu sujui pitkän kaavan mukaan kuin ennen Suomessa vanhoja tarjoilutapoja noudattaen.”
Kuva: Tiina Hakuli, Kymenlaakson museo.
”Vaari ja mummo kävivät säännöllisesti Venäjän puolella viemässä vaatetta lastenkoteihin. Suomeen päin kulkeutui aina vähintään tupakkaa kaikille tutuille. Itselle venäläiset asiakkaat tuli tutuiksi kaupan alalla 2000-luvun taitteessa. Ruokakaupoista he ostivat kärritolkulla juustoa ja vaippoja. Vaatekaupan puolella saatiin hyvät bonukset, kun venäläiset bisnesmiehet ostivat useita pukuja ja kauluspaitoja yhdellä kertaa.”
”Mummoni kävi 2000-luvulla lähes viikoittain pakettimatkalla bussireissulla Viipurissa ja itsekin pääsin kerran mukaan. Yleensä mummo hoiti Venäjällä mm. kosmetologi- ja kampaajakäynnit, mutta minun mukana ollessani pidimme shoppailureissun. Viipurista ostettiin mm. piraattilevyjä ja halpoja vaatteita.”
Vilkkaampina aikoina Kaakkois-Suomessa tavaroita kuljettaneet rekkajonot olivat tiedotusvälineiden ykkösuutisia. Esimerkiksi MTV:n Uutisissa kerrottiin 23.12.2026: Rekkajono on venynyt Vaalimaalla noin 50 kilometrin pituiseksi. Rekoille jouduttiin järjestämään uusi väliaikainen pysäköintialue, kun Haminan moottoritien tilapäisparkki täyttyi. Tiehallinnon liikennekeskuksesta kerrottiin, että Vaalimaan ruuhkat olivat pahempia kuin koskaan. Jono oli pahimmillaan jopa yli 65 kilometriä. Kaakkois-Suomen rajavartiostosta kerrottiin päivällä, että Venäjän rajanylityspaikat vetävät ennätysmäisesti 1500 rekkaa vuorokaudessa.
Kaakossa rakennettiin rekkaparkkeja ja teiden varsille levennyksiä liikenteen sujuvoittamiseksi. Vaikka rekkojen virta oli valtava, niin rekkajonoja muisteltiin yllättävän vähän. Myös bensaralli tulee esiin hyvin niukasti.
”Ennen pandemiaa ja Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa, sukulaiseni kävivät rajan yli paljon, pensaa ostamassa, kaupoissa ja Viipurissa. Vaalimaan raja alue nautti huomattavaa kaupankäyntiä kumpaakin suuntaan, venäläiset turistit tulivat ostoksille Suomen puolelle, ja rajan yli kulki valtava määrä tavaraa rekka-autoissa. Joskus jonot saattoivat olla Vaalimaalta melkein Haminaan, kun venäläiset rajavartijat pysäyttivät liikenteen.”
”Kuuluisat rekkajonot. Hyväntuulentieltä Karhulaan päin tultaessa oli rampilla vain juuri auton mentävä aukko, kun siihen käännyttiin. Viipuriin mentäessä oli rajalle saakka tien varsi täynnä rekkoja. Just hätään bussi mahtui. Sitten olikin hyvin mielenkiintoista, kun vastaan tuli joku.”
Vaalimaan lisäksi Kotkasta pääsi itään myös meriteitse. Kronstadt oli näiden matkojen kohde. Kuten seuraavassa muistelussa itsellenikin on kaupungissa kiertelyn lisäksi jäänyt mieleen laivaa vastassa ollut soittokunta ja sen uniformuihin pukeutuneet soittajat.
”Yksi muisto oli Partasen laivoilla tehty matka Krondstadtiin Retusaareen. Kaverini kanssa kiipesimme illalla laivaan. Aamulla olimme perillä ja soittokunta oli satamassa vastassa. Minusta tuli kansainvälinen rikollinen, kun vaihdoin yhden venäläisen aliluutnantin kanssa Suomen markkoja rupliksi. Markoilla ei kaupoissa myyty mitään, mutta ruplilla sai melkein mitä vain. Kaupunkia oli mukava katsella. Oli kanavia ja komea kirkko. Illalla laiva lähti takaisin Kotkaan.”
Arkielämästä rajaseudulla mainitaan vain yhdessä tarinassa. Myöskään tapoihin liittyviä muisteluita emme saaneet; avioliitot mainitaan muutamassa kertomuksessa sivulauseessa. Puhelinlasku on kuitenkin innoittanut muistelemaan: ”Olin teininä hoitamassa maatilan lapsia ja varmaan ensimmäisiä kertoja poissa kotoa ilman että kavereita oli mukana. Iltaisin soiteltiin äidin kanssa. Lopulta mulle oli tullut todella iso, satojen eurojen puhelinlasku, kun olin ollut niin lähellä rajaa, että liittymä oli vaihtunut ulkomaiseen. Harmitti mutta mukava kokemus tuo maatilalla olo oli!”
Kuva: Kymenlaakson museo.
Venäjältä Suomeen muuttaneet ylittävät maiden välisen fyysisen rajan usein sukulaisvierailujen vuoksi. Henkinen raja ei ylity vaan on pysyvämpi olotila: ”Venäjällä minä tunnen olevani erilainen kuin venäläiset ja Suomessa en ole suomalainen. Kulttuurit ja elämäntavat, ihmisten väliset suhteet, määräykset ja lait, monet asiat, jotka eroavat näissä valtioissa yhdistyvät itsessäni. Voisi sanoa, että raja kulkee jossain sisälläni, mutta se on hämärtynyt.”
Kaikki sitaatit Kymenlaakson museoiden vuoden 2023 Kerro meille! -kyselystä. Kiitos kaikille vastanneille!
