Kuvitus: Matti Westerlund
Synkkinäkin aikoina ihmiset tarvitsevat mukavia tapahtumia, jotka vahvistavat uskoa tulevaisuuteen. Tällainen oli Lill-Inga -purjeveneen vesillelasku sotakesänä 1942.
Heinäkuun toisena päivänä pieni joukko ihmisiä kokoontuu Porvoonjoen rannalle. Kesän tuoksujen lisäksi ilmassa tuntuu odotusta. Veneen tuleva kapteeni Gösta-hevonen sekä aluksen rakentaja Ludwig-karhu hääräävät viime hetken järjestelyjen parissa.
Samppanjapullo solmitaan köyteen, jonka toinen pää on tiukasti kiinni veneessä. Kansaveneen kummitädiksi valittu kissarouva on ylpeä kunniatehtävästään. Hän puulaatikon päälle ja viskaa pullon kohti keulaa. Kahden ensimmäisen yrityksen jälkeen pullo jäi heijaamaan ehjänä köyden päähän.
– Sehän on kuin tolppapalloa pelaisi, väkijoukossa seisovat eläinlapset tirskahtelevat hermostuneena.
Kolmannella yrityksellä lasipullo kalahtaa rikki ja vene kastetaan Lill-Ingaksi. Aplodien säestämänä kiilat poistetaan rampin edestä. Puhkuen vene työnnetään porukalla jokeen. Ylväästi alus liukuu veteen ahteri edellä. Kuuluu vain mojova pläjähdys. Vene hakee hetken tasapainoa, kunnes jää se kellumaan molskahduksen synnyttämille aalloille.
Rannalla huokaistaan helpottuneena, kun Lill-Inga pysyy pinnalla. Sitten hurrataan ja toivotetaan veneelle ja sen miehistölle onnea sekä merten jumalien suojelusta.
Gösta nappaa olkihatun päästään. Hän oikoo korviaan ja pyyhkäisee taskuliinalla otsaansa. Hirnahtaen tuleva kapteeni kertoo aina hikoilevansa helteellä. Tassujaan pyyhkivä kettu tosin arvelee, että hikoilu johtuu jännittämisestä.
Kuvitus: Matti Westerlund
Teksti: Mari Frisk
