Kuvitus: Matti Westerlund
Johannes-karhu ohjaa moottoriveneen ulos suojaisasta satamasta. Tassut puristavat tiukasti ruoria. Hän vilkaisee taakseen ja huokaisee syvään. Kuono ja kurssi kohti Kotkaa! Edessä on kahdeksan tunnin merimatka.
Kolmen karvaisen kaveruksen seurue on tehnyt rohkean retken. Moottoriveneen lastina on Lavansaaresta evakuoitujen sukulaisten tärkeimpiä tavaroita, kuten huonekaluja ja kalapyydyksiä. Pinon päällimmäisenä keikkuu isoisoisoisän rakentama puinen kaappikello. Puulaatikkoon on pakattu kaikkein arvokkaimmat esineet: valokuvat sekä sukulaislasten lelut ja koulukirjat.
– Marrasmyrsky! Tämä on jännittävää, minua ei ainakaan pelota! Olenhan kuuluisaa hyljekoirien sukua. Karhukin on ihan kananlihalla, mutta minä olen karaistunut! ruskeaturkkinen pystykorva kiljahtelee kulmahampaat kalisten.
Karhu hymähtää hyväntahtoisesti nuoren koiran uholle. Oikeastaan hänen pitäisi olla talviunilla, mutta sukulaisten ja ystävien auttaminen on tärkeää.
– Ja ketullakin on hännänpää ihan valkoinen, taitaa olla jäässä! koira hihkuu.
Kettua naurattaa. Hänen hännänpäänsä on samanvärinen säässä kuin säässä, eihän se rusketu edes kesällä.
Aallot kolisevat vasten veneen puulaitoja ja ankara tuuli puskee matkustajien turkkikarvojen läpi.
– Nyt se sota sitten alkoi! pystykorva ulvahtaa, kun kaappikello lyö ensimmäisen kerran tasatunnin merkiksi.
Ystävät lohduttelevat koiraa, joka kömpii hetkeksi pressun alle. Tuulensuojassa hän rauhoittuu ja nukahtaa nokosille.
Ulapalla vihmoo räntää, mikä hidastaa veneen vauhtia. Viimeiset tunnit matkaa tehdään myrskylyhtyjen valossa. Kotona Kotkassa kolmikkoa vastassa on Johanneksen Eeva-vaimo. Hänellä on onneksi mukanaan höyryävän kuumaa viinimarjamehua.
Kuvitus: Matti Westerlund
Teksti: Mari Frisk
