Kuinka moni meistä onkaan seissyt supermarketin ruokahyllyjen välissä neuvottomana kaiken tarjonnan edessä? Hyllymetreittäin erilaisia juustoja, jugurtteja ja maustekastikkeita. Lukemattomia tuotteita, joita ei edes osaa nimetä joko eksoottisuutensa tai uutuutensa vuoksi. Mitä jos tarjolla olisikin vain muutama juures, hapankaali, suolattu sianliha, suolasilakka, lehmästä saatavat maitotuotteet, kananmunat, itsepoimitut marjat ja sienet? Ja näillä olisi pärjättävä talvenkin yli – vieläpä ilman pakastinta.
Ritva Meling oppi Suursaarelta kotoisin ollutta äitiään seuraten valmistamaan saaren perinneruokia, joiden raaka-aineet olivat yksikertaisia juureksia, silakkaa ja lihaa. Melingin vanhemmat muuttivat evakkoina Pyhtään Munapirttiin 1940-luvulla. Siellä Suursaarelaisten ruokaperinteet jatkoivat elämistään. Artikkelissa kerrotaan Suursaaren ruokaperinteestä ja annetaan ohjeet hapankaaliserpan valmistamiseen.
Yksinkertaisuuden ylistys
Hapankaalikeitto oli Suursaaressa ja Munapirtissä sunnuntairuokaa, sillä itsetehtyä hapankaalia tuli keittää useita tunteja. Meling heräsi lapsena usein sunnuntaina hapankaalikeiton tuoksuun. Sen muistaminen herättää hänessä edelleen lämpimiä muistoja.
Perinneruokiin liittyvä, jopa ylisukupolvinen tunneside, lienee olennainen osa niiden säilymistä ja puolestaan harmillinen osa perinteiden katoamista. Pystymmekö muodostamaan samanlaista tunnesidettä ruokiin, joiden tekemisen motivaationa on päästä mahdollisimman helpolla, tai joissa ei ole samankaltaista jatkuvuutta kuin rajallisista ruoka-aineista muodostuneella ruokakulttuurilla? Nykypäivän vanhemmilla on erilaiset resurssit ruoan laittamiselle, ja valinnanvaraa ainesten suhteen on melkein rajattomasti. Lapsetkin tietävät, että valinnanvaraa on, eikä nälkää joudu näkemään, vaikka tiettyjen ruokien suhteen tulisi nirsoiltua.
“Lapset söi sitä samaa ruokaa: kun ne vauvat alkoi saamaan kiinteätä ruokaa niin sieltä hapankaalikeitosta voitiin ottaa näitä perunanpaloja, jotka sitten muussattiin ja pantiin vähän voita tai maitoa päälle ja siitä tuli se vauvanruoka, että ei silloin ole ostettu mitään Piltti-purkkeja, että sitä syötiin sitä samaa ruokaa vauvasta vaariin.”
Nykyään ruokaperinteet kulkevat sukupolvelta toiselle lähinnä juhlapyhinä valmistettavien ruokien muodossa ja paljon perinneruokia on vaarassa kadota. Ruokaperinteiden myötä merkitystään on menettänyt myös arvostus ruokaa kohtaan. Vaikuttaa siltä, että mitä enemmän ruokaa on tarjolla, sitä vähemmän sitä arvostetaan. Meling kertoi, kuinka vaatimattomaankin ruokaan oli tyytyväisempi kuin nykyään, vaikka tarjolla olisi millaisia herkkuja: “Se oli suurta herkkua, kun sai lihapullia, että, sitä oli niin vähän tyytyväinen.“
Melingin puheista sai käsityksen, että lapsetkin olivat tyytyväisiä siihen mitä oli tarjolla. Meling ei maininnut karttaneensa mitään ruokaa, lukuun ottamatta veripalttua ja mahdollisia suuria läskinpalasia sianlihaa sisältävissä ruoassa. “Lapsena ei koskaan sanottu, et mä en tykkää tästä enkä mä halua tätä.”
Vaikka nykyisin pääsemme jossakin suhteessa ruoanlaitosta helpommalla, ovat Melingin kertomat ruokamuistot myös ihanan yksinkertaisia. Sitä syötiin mitä oli ja ruoat kehiteltiin niistä aineksista mitä saariolosuhteissa oli saatavilla. Meling osoittikin puhuessaan kunnioituksensa saarelaisnaisille, jotka jaksoivat keksiä ruokalajeja niin rajatusta määrästä aineksia. Koskaan ei Melingin mukaan päässyt ruokiin kyllästymään.
“Ei saaressa porkkanaakaan ollut ensalkuun, niin siellä oli hyvin vähän maata missä vois porkkanaa saada. Pienet perunamaat saattoi ja joillakin voi myöhemmin olla joku porkkanapenkki, mutta että, et se oli aika harvinaista. Joten lanttu oli se mitä sai sitten kans sieltä Virosta kun käytiin syksyllä hakemassa kaalit ja mistä tehtiin hapankaalit ja niin päin pois, niin sitten tuotiin perunat ja lantut sieltä kans.”
Nykypäivänä tuntuu lähes uskomattomalta, että saarelaisnaiset valmistivat perheilleen kaksi lämmintä ruokaa päivässä kourallisista ruoka-aineita. Variaatiota onnistuttiin luomaan niin paljon, ettei ruokiin kyllästynyt – päinvastoin Melingin ruokaan liittyvät muistot ovat selvästi oikein lämpimät. Lämpimien ruokien lisäksi syötiin aamiainen ja iltapala. Jälkiruokaa oli yleensä viikonloppuisin. Ruokahuollon pyörittäminen todellakin oli lähes kokopäivätyö. Tällaiseen harvalla ihmisellä nykymaailmassa on mahdollisuuttakaan.
Huoli perinteiden katkeamisesta
Työelämän, teknologian, perherakenteiden, markkinatalouden ja maailman muutos kokonaisuudessaan on aiheuttanut muutoksen myös suhteessamme ruokaan ja syömiseen. Melingin lapset syövät mielellään Suursaarelaisia perinneruokia, mutta lapsenlapset eivät niistä enää suuremmin välitä. Mummon tekemät mustikkapiirakat, karjalanpaistit ja stroganoffit maistuvat, mutta esimerkiksi hapankaaliserpaa Meling tekee enää harvoin. Meling pohti, ettei tulevaisuudessa välttämättä eletä yhtä leveästi kuin nyt, ja kiinnostus perinneruokia kohtaan voi muuttuneiden olosuhteiden myötä herätä uudelleen. Mikäli lukija kuuluu näihin ihmisiin, on alla ohje suursaarelaisen hapankaaliserpan valmistamiseen.
Hapankaaliserpa suursaarelaisittain
Ohje:
Tuoretta sianlihaa
Suolattua sianlihaa
1/2–1 Sipulia
Muutama maustepippuri
Hapankaalia
Lanttua
Perunaa
Porkkanaa
- Luista sianlihaa suolataan aluksi 2 vrk.
- Suolaista lihaa ja tuoretta sianlihaa keitetään vedessä, johon on pilkottu sipulia ja lisätty muutama maustepippuri.
- Kun lihat ovat puolikypsiä lisätään hapankaali. Itsetehtyä hapankaalia keitetään useampi tunti, kaupasta ostettu kypsyy nopeammin, noin tunnissa.
- Lanttukuutiot lisätään, kun hapankaalia on keitetty jonkin aikaa.
- Seuraavaksi lisätään paloitellut porkkanat.
- Viimeisenä keittoon lisätään perunat. Joissakin sisäsaarissa ei käytetty keittoon perunoita, Suursaaressa niitä oli tapana lisätä.
- Kaiken annetaan kiehua kypsäksi ja keitto on valmis nautittavaksi.
Teksti ja kuvat:
Emilia Hiltunen haastatteli Ritva Melingiä suursaaren perinneruokien valmistuksesta maaliskuussa 2025. Haastattelu oli osa museologian opintoja Jyväskylän yliopiston avoimessa yliopistossa.
Tallennuksen tarkoituksena oli dokumentoida Kymenlaaksolaisen perinneruoan – tässä tapauksessa hapankaalikeiton valmistus. Dokumentointi toteutettiin valokuvaamalla ja haastattelemalla Ritva Melingiä helmikuussa 2025. Vaikka varsinainen dokumentointi koski hapankaalikeittoa, oli ruoan valmistajalla paljon tietoa ja muistoja Suursaarelaisesta ruokakulttuurista. Meling tutustutti haastattelijan Suursaarelaisten perinneruokien maailmaan, ja he valmistivat yhdessä Suursaarelaista hapankaaliserpaa samalla perinneruokien merkityksestä keskustellen.
