Kuvitus: Matti Westerlund
Parta-Kiiski käyskentelee talvisessa metsässä etsimässä sopivia rakennuspuita tulevaan haapioonsa. Pakkasta on melkein parikymmentä astetta, mutta mieltä lämmittää ajatus pyyntiretkistä uuden veneen kyydissä. Seurana hangessa rämpii maailman meriltä kotikonnuilleen palannut Leka-karhu.
– Puun pitää olla kunnolla jäässä kaadon aikana, ettei se lahoa, Parta-Kiiski tietää.
Kesken talviunien kotipesästään herännyt karhu haukottelee niin mojovasti, että oksalta kopsahtaa hänen otsalleen paakku lunta.
Puun latvasta kaverusten touhuja seuraa metsän terävähampaisin, veneenrakennuksessakin korvaamaton apu, Ante-orava. Vieraanvarainen Ante tarjoaa käpyjä. Kiittäen Parta-Kiiski kertoo jo syöneensä tuhdin annoksen puuroa.
Ante kertoo nähneensä hienon männyn ja haluaa opastaa ystävänsä sen luo. Hän loikkaa Lekan olkapäälle ja osoittaa tassullaan tietä. Parta-Kiiski ilahtuu kovasti nähtyään ison, vahvan mäntypuun. Siitä tulisi oiva köli, eli pohjapuu hänen haapioonsa. Orava on hyvillään, että saa olla avuksi.
– Haapiostani tulee yhtä vahva kuin muinaiset viikinkiveneet. Käytän samaa rakennustekniikkaa, Vaimoni on erittäin näppäränäppinen purjeentekijä, Parta-Kiiski intoilee.
Hän jopa halaa haapionsa tulevaa kölipuuta. Runko on niin paksu, että Parta-Kiisken käsivarret juuri ja juuri ylettyvät sen ympäri.
Itse veneenrakennus ei kestä kuin kuukauden, mutta odottavan aika on pitkä. Puut kaadetaan jo talvella. Onneksi ei ole enää montaa kuukautta, kun Parta-Kiisken pihalle leviää tuoreen puun tuoksu. Ystävät ovat lupautuneet osallistumaan talkoisiin, tunnetaanhan tytärsaarelaiset taitavina ja ahkerina veneentekijöinä.
Kuvitus: Matti Westerlund
Teksti: Mari Frisk
