Suursaari, Tytärsaari, Lavansaari ja Seiskari ovat Suomenlahden ulkosaaria. Ne kuuluvat nykyisin Venäjälle, mutta olivat toiseen maailmansotaan saakka suomalaisia saaria alueen muiden pienempien saarten kanssa. Saarista käytetään yhteisnimitystä luovutetut ulkosaaret.
Toisen maailmansodan syttyminen johti ulkosaarten historian päättymiseen suomalaisina saarina. Saaret olivat Neuvostoliitolle strategisesti tärkeät ja se esitti Suomelle maaliskuussa 1939 haluavansa vuokrata ne 30 vuodeksi. Myös vaihtokauppaa ehdotettiin, mutta sekään ei toteutunut. Neuvostoliitto palasi asiaan saman vuoden loka-marraskuussa, mutta neuvottelut kariutuivat ja Suomen ja Neuvostoliiton välillä syttyi sota 30. marraskuuta 1939.
Suomalaiset ryhtyivät evakuoimaan raja-alueidensa väestöä kuitenkin jo lokakuussa 1939. Evakuointi tehtiin salassa. Seiskarin saaren asukkaat evakuoitiin Suursaari-laivalla 10.10.1939 Kotkaan. Heidät sijoitettiin Kymiin ja Vehkalahdelle. Kesäkuussa 1940 seiskarilaisten matka jatkui Länsi-Suomeen Turun saaristoon.
Suursaarelaiset lähtivät 11.10.1939 omilla jahdeillaan kohti Loviisaa, joka oli määrätty heidän evakuointipaikakseen. Samana päivänä evakuoitiin myös Tytärsaaren asukkaat, joiden tilapäisiksi sijoituspaikoiksi tulivat Pyhtää ja Loviisa.
Toisin kuin mantereelta evakuoidut, ulkosaarten asukkaat eivät päässeet palaamaan jatkosodan vuosina kotisaariinsa. Sodan hävinnyt Suomi luovutti saaret Neuvostoliitolle. Evakuoidut asukkaat aloittivat uuden elämänsä mantereella uusilla kotikonnuillaan, Kymenlaaksossa, Uudellamaalla ja Länsi-Suomessa.
Kuva: Kymenlaakson museo.
Meri leivän antaa
Aika 1900-luvun alusta ensimmäiseen maailmansotaan asti oli ulkosaarten merenkulun loistokautta. Saarelaisten omistuksessa olleiden jaalojen, jahtien, kuunarien ja kaljaasien purjehduskausi kesti huhtikuusta lokakuun lopulle. Kotitarvepurjehduksessa kuljetettiin omia tavaroita. Lastina oli kalaa, hylkeenrasvaa, mukulakiviä ja perunoita. Rahtipurjehduksessa alukset täyttyivät muiden tavaroista. Saarelaisaluksissa kulkivat kivet, sorat, halot, laudat, paperimassat, tiilet, rehut, sementit ja jauhot. Määräsatamina olivat pääasiassa Pietari, Tallinna, Viipuri ja muut Suomenlahdet rannikkokaupungit. Myös luotsaus, majakanvartiointi ja meripelastustoiminta olivat saarelaisten töitä.
Ahti suo antejaan
Ulkosaarelaisten yksi pääelinkeinoista oli kalastus. Tärkein saaliskala oli haili, jota pyydettiin verkoilla ja nuotilla. Ulkosaarista vain Lavansaaressa ja Seiskarissa kalastettiin myös talvisin. Pitkillä pyyntimatkoilla viivyttiin viikkoja ja yöt vietettiin nuottahuoneissa tai jäälle vedetyissä majoissa eli putkissa. Majat olivat vain muutaman neliön kokoisia ja sisustuksena niissä oli kerrossängyt, kamiina ja pieni pöytä.
Etsii, etsii vaan ei soisi löytävänsä
Tämän vanhan arvoituksen mukaan ajatteli moni ulkosaarelainenkin tutkiessaan kalaverkkojaan ja etsiessään niistä reikiä. Verkkojen parsiminen, saarelaisittain parantaminen, oli jatkuvaa työtä. Kalaverkkoja paransivat tavallisesti naiset ja vanhukset. Verkkojen pauloitus puolestaan oli miesten työtä. Samalla verkon yläreunaan lisättiin kohot, joiden avulla se pysyi veden pinnalla tai pinnan lähellä. Alareunaan kiinnitetyt painot taas pitivät verkon vedessä pystysuorassa.
Hyötyä hylkeestä
Hylkeenpyynti oli saaristossa merkittävä sivuelinkeino. Saatu saalis jaettiin pyyntikunnan eli arttelin kesken. Kuutin ja emähylkeen lihaa valmistettiin syötäväksi yleensä keitettynä. Hylkeenrasva suolattiin tynnyreihin ja vietiin tavallisesti Loviisaan, jossa se vaihdettiin suolaan ja erilaisiin tavaroihin. Omiksi tarpeiksi rasvasta keitettiin veneiden kyllästämiseen öljyä. Rasvaa käytettiin myös kenkävoiteissa. Nahkoja valmistettiin omiin tarpeisiin, mutta niitä myös myytiin. Apuna hylkeenpyynnissä olivat hyljekoirat, joita saarissa oli sadoittain.
Lomaparatiiseja
Suursaari oli yksi Suomen suosituimmista matkailukohteista 1920- ja 1930-luvulla. Vähitellen matkailijat löysivät tiensä myös muihin ulkosaariin. Matkailijoita vetivät puoleensa saarten luonto, merinäkymät, hiekkarannat ja idylliset kalastajakylät asukkaineen. Säännöllinen laivaliikenne saariin vakiintui 1920-luvulla. Tunnetuin aluksista oli S/S Suursaari. Matkailijoiden päivät saarissa kuluivat uiden, rannalla lekotellen ja luonnossa kävellen. Suursaaren ja Seiskarin hiekkarannoille rakennettiin uimakoppeja ja kioskit tarjosivat virvokkeita. Matkailijat majoittuivat saarelaistaloihin, sillä hotelleja tai muita majoitustiloja ei muutamaa huonetta lukuun ottamatta ollut. Tunnetuin ulkosaarten ravintoloista oli Suursaaren Kasino, joka valmistui vuonna 1937.
Saaret ovat luovutuksen jälkeen olleet matkailijoilta pääsääntöisesti suljettuja. 1990-luvun alussa tehtiin saarille muutamia kotiseutumatkoja, mutta sen jälkeen saaret eivät ole oikein satamiaan suomalaisille avanneet, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.
