Suksitaitureita ja teollisuusmuistoja
Kymenlaakson suksiteollisuus keskittyi Vehkalahti-Virolahti akselille ja suksia syntyi kymmenissä pienissä verstaissa. Tietä näytti Pitäjänsaaressa toiminut Afred Pakkanen, jonka vuonna 1895 alkanut ura kesti 51 vuotta. Parhaimmillaan hänellä oli töissä yhdeksän suksentekijää. Pakkasen suksilla voitettiin niin kilpailuja kuin suksinäyttelyitäkin. Lisäksi suksia meni vientiin. Alfredin pojat jatkoivat isänsä liiketoimintaa vuoteen 1964 asti.
Yksi tunnetuimmista kymenlaaksolaisista suksitehtaista oli Klamilassa toiminut mestarihiihtäjäveljekset Eetu ja Jussi Niskan suksi- ja suksivoidetehdas. Veljeksistä vanhempi, Eetu, voitti ensimmäisen virallisen mestaruutensa Hämeenlinnassa 1911. Vuonna 1917 vuorossa oli 60 kilometrin Suomen mestaruus. Kilpailijoiden olosuhteet olivat toista kuin nykyisin: vuonna 1905 pidetyille Viipurin talviurheilujuhlille Eetu ensin hiihti Virolahdelta – matkaa kertyi 130 kilometriä. Perillä hän voitti 20 kilometrin kilpailun hieman yli tunnin ja 24 minuutin ajalla. Palattuaan hiihtäen Virolahdelle hän osallistui vielä voitokkaasti vastaaviin kilpailuihin Loviisassa.
Kuva: Marja Salmijärvi, Kymenlaakson museo.
Pikkuveli Jussi Niska tunnettiin 30 kilometrin kuninkuushiihtäjänä. Suomen mestaruuden tuolla matkalla hän voitti 1912 ja 1915. Yksi hänen uransa mieleenpainuvimmista hetkistä oli kuitenkin Ruotsissa 1913 pidettyjen Pohjoismaiden kilpailujen 30 kilometrin hiihto, jonka hän voitti 20 sekunnilla. Voitto sinällään ei ollut yllätys, mutta kun siihen liittyi kilpaladun kanssa ristenneellä radalla kulkeneen junan odottelua ja kielitaidottomana neuvon kysymistä oikeasta maaliintuloladusta, niin ei voi kuin hattua nostaa.
Kilpailuista saadut palkintorahat olivat tuohon aikaan pieniä, eivätkä riittäneet kattamaan hiihtämisen kustannuksia. Mahdollisesti tästä syystä veljeksillä olikin oma suksitehdas, jossa valmistettiin myös Salaisuus-nimistä hiihtovoidetta. Virolahden Klamilan suksitehtaassa valmistettiin enimmillään yli 2 000 paria suksia vuodessa. Liekö veljesten voitot tulleet omilla suksilla ja omilla voiteilla!
Kerro meille! -kysely
Suksitehtaiden lisäksi Kymenlaaksossa on toiminut ja toimii muitakin tehtaita – pieniä ja suuria. Vuoden 2021 Kerro meille! -kyselyllä kerättiin muistoja työstä tehtaissa. Kysely liittyi Kymenlaakson museon, Poikilo-museoiden, Haminan kaupungin museoiden, Miehikkälän museotoimen ja Verlan tehdasmuseon yhteiseen Kerro meille -hankkeeseen, jossa vuosittain vaihtuvalla teemalla kerätään muistitietoa Kymenlaaksosta. Tässä muutamia poimintoja kyselyyn tulleista teollisuusmuisteluista:
”Pikkutyttönä olin joskus iltavuoroissa äidin kanssa Karhulan lasin lasilinjalla pulloja tarkastamassa ja kesäisin joskus livahdin tehtaan aidan alta äidin seuraksi pinttilaanille heittelemään epäkelpoja kappaleita pinttilaariin. Pikkutyöntekijä sai joskus kuumana kesäpäivänä muutaman markan työnjohtajalta ja samalla vastuullisen tehtävän hakea koko vuorolle jäätelöt läheiseltä kioskilta. Tyttö otti polkupyöränsä ja teki työtä käskettyä.” Nainen s. 1981
Kuva: Emil. J. Suhonen, Kymenlaakson museo.
”Vuonna 1968 oli Biafrassa nälänhätä. Olin Kouvolan yhteiskoulun 14-vuotias oppilas ja teimme taksvärkkipäivän biafralaisten hyväksi. Monet jäivät kotiin siivoamaan ja saivat rahaa siitä. Itse halusin mennä johonkin täysin uudenlaiseen paikkaan ja pääsin Kymen Sukkaan Kuusankoskelle. Oli tietysti jännittävää koulutytölle tehdä töitä koko päivä suuressa tehdassalissa. Minulle ei voinut antaa vaativaa työtä, joten laitoin lasten sukkahousujen vyötärökuminauhan pieniä nappeja kiinni. Sen jälkeen työni meni tarkastettavaksi.” Nainen s. 1954
”Olin Karhulan tehtailla instrumenttiosastolla töissä teknisen koulun kesälomalla. Elokuun lopulla työnjohtaja määräsi meidät työkaverini kanssa lasitehtaalle hakemaan lasivillauunin päältä lämpötilamittauslaitteet pois. Uuni alkoi olla jo aika vanha. Liekit pullistelivat jo tiilien välistä. Haalarien puntit piti sitoa umpeen ettei kuumat kaasut polttaneet sääriä. No vehkeet saatiin ehjänä pois.
Syyskuussa läksin jatkamaan opintoja. Myöhemmin syksyllä isä kertoi, että lasivillauunin katto oli romahtanut vanhuuttaan. Eli n. 2 kk meidän siellä kiipeilyn jälkeen. Tällaisen uunin kestoikä oli jotain n. 5-6 vuotta. Siinä tuli vähän ajatuksia mieleen. Mitä jos uunin katto olisi romahtanut silloin kun siellä käytiin ja n.1300 asteiset kaasut olisivat pölähtäneet silmille. Voisi olla ettei tätä muisteloa tulisi kirjoitettua.” Mies s. 1945
”11-vuotiaana aloitin Liikkalan Tiilitehtaalla heittelemällä sahajauhoja tiilien alle, “kelloksi” kutsuttiin telineeseen. Tämä kello roikkui kettingissä, mitä pyöritti sähkömoottori. Kellon pohja oli metallia, erittäin liukas ja siihen sopi kerrallaan kaksi tiiltä. Kettinki oli noin 30 metriä pitkä. Kettinki pyöri koko ajan ja tiilet laitettiin kyytiin vauhdissa ja poistettiin vauhdissa. Sahajauholla saatiin tiilet pysymään kyydissä. Näitä kettingissä olevia kelloja oli arviolta n. 30 kpl. Tiilet olivat tässä vaiheessa tulleet puristamosta ja leikattuina oikeaan kokoon. Tällä tavoin tiilet kuljetettiin yläkertaan kuivumaan. (Kello muistuttaa ulkonäöltään puunkantotelinettä.) Olin auttamassa aina, kun tarvittiin. Tiiliä tehtiin pääasiassa kesäaikaan ja se työllisti yhtä aikaa n. 20-50 henkilöä. Tehtaalla valmistettiin rakennustiiliä, esim. Liikkalan Jalon Mylly on näistä tiilistä tehty.” Mies s. 1936
